Olen tanaan siirtynyt Chinatown Expressilla todella nihkeasta New Yorkista vilpoisaan Bostoniin veljen hoiviin Labor Day -viikonlopuksi. Paivan eksotiikka-annos tayttyi jo aamutuimaan, kun kavelin Canal Streetin metroasemalta Chinatownin yrittaen olla jyraamatta trolleylaukullani kovin monta feikki-Louis Vuittonien tai groteskien vihreiden buddhapatsaiden myyjaa. En suinkaan ollut ainoa matkantekija: lukukausi Columbiassa ja muuallakin alkaa tiistaina, ja tana viikonloppuna collegeopiskelijat rahtaavat tavaroitaan pitkin ja poikin Yhdysvaltoja. Fung Wah-bussi ohitti lukuisia huojuvia patjakuormia, ja jamahti New Havenin kohdalla tunniksi matelemaan ruuhkaan U-haulien, pick up truckien ja Ryder vanien sekaan: Yalen uudet opiskelijat perheineen tukkivat liittymat.

Itse olen jo astetta pitemmalla, asumisen perusasiat ovat kunnossa. Eilinen paiva kului New Jerseyn IKEAssa. Soluttauduin mukaan Columbian kansainvalisten opiskelijoiden bussiretkelle. Ihmettelin alkuun miksi ostosten tekoon oli varattu nelja tuntia, mutta enpa ihmetellyt enaa superpitkat kassajonot nahtyani - tavarataloon pumpattiin kaksi bussilastillista opiskelijoita, eika kukaan tuntunut palaavan reissulta ilman kukkurallista ostoskarrya: vierustoverini, beirutilainen kansantaloustieteilijapoika, hankki kertalaakilla koko yksionsa sisallon samalta reissulta. Matkaan sisaltyi absurdi ravintolakokemus, mutustelin kammottavia sisaelimilta maistuvia IKEA-lihapullia viehkeassa maisemaravintolassa, josta aukesi nakoala kuun maisemaa muistuttavalle New Jersey Turnpikelle ja Newarkin lentokentalle, jossa SAS:in Tukholman-kone haki parkkiruutua. Selan takana tila-autolla liikkuvat kotirouvat seurasivat voimattomina vieresta kuinka heidan tenavansa loysivat lihapullien ja puolukkahillon ballistisen potentiaalin. Jos muuten tulee ikava pohjoismaisia hilloja tai Maraboun suklaata, IKEA kauppaa niita pakastettuje lihapullien ohessa "gourmet"-puodissaan. Ostin pari valaisinta seka kaikenlaista muuta tarve-esinetta , ja pohdiskelin, kannattaisiko keikkuva ruokapoyta korvata uudella. Kotiinkuljetuspalvelu naytti maksavan saman verran kuin poyta, joten otin mukaan vain tavaroita jotka jotenkuten jaksoin raahata viisi korttelia Columbian paaportilta kotiin.

Ekaan Amerikan-viikkon on mahtunut jo kulttuuriakin: hoksasin, etta iso Max Beckmann -nayttely on juuri loppumassa vietin torstai-iltapaivan MOMA QNSissa. Matka seiskan metrolla Queensiin oli jo nahtavyys itsessaan. Juna pullisteli terveen, ruskettuneen ja reippaan nakoista US Open -tennisturnausyleisoa seka kalvakoita kivikaupungin toimistotyolaisia, seassa piristyksena arkiasuinen keski-ikainen mies jolla oli pelottavan veistoksellinen, viimeisen paalle foonattu, rasvattu ja kovetettu Elvis-tukka suoraan mafiaelokuvien kulisseista. Beckmann-nayttely oli sellainen, kuin isolta, rikkaalta ja maineikkaalta museolta voi odottaakin - suurella vaivalla, eri puolelta maailmaa oli raahattu naytille kattava lapileikkaus taiteilijan koko tuotannosta. Beckmann joutui natsien hampaisiin Entartete Kunst -taiteilijana, ja sitten eristyksiin ja maanpakoon. Shokkitehoja loytyikin, muutama 20-luvun maalaus oli edelleen hatkahdyttava, ja irvokkuutta korostivat oljymaalausten kellertavat vahaliitumaiset varit. Maanpaon myota maalausten varitpinnat muuttuivat mustareunaisiksi ja ahdistuneiksi. Osa kuvista oli surumielisia sirkuskuvia, osa painajaisia: mallina oli silmiinpistavan usein taiteilija itse tai hanen vaimonsa - ihan kuin olisi ollut pulaa muista malleista. Olin aivan suunnattoman nalissani, joten unelmoin hot dogista koko nayttelyn lapikavelyn ajan, eika karsivallisyyteni riittanyt ollenkaan Anselm Adamsin maisemavalokuvien ihailemiseen, vaan ryntasin ulos ahtamaan naamaani chili dogia.

Eilisiltana toivuttuani New Jerseysta kavin Broadwaylla katsomassa Eugene O'Neillin A Long Day's Journey Into Nightia. Tahtina olivat Vanessa Redgrave ja mm. Magnoliasta ja Onnesta tuttu Philip Seymour Hoffmann, joka on varmaan maailman paras luuserimiesten nayttelija talla hetkella. Philip osasi naytella myos livena, ja erityisen ilahduttavaa oli etta nayttelijat eivat turvautuneet karjumiseen ainoana keinona ilmaista psyykkisia jannitteita, vaan pianissimot, hiljaisuudet ja pienet eleet olivat arvossaan. James Tyronea esitti miesnayttelija, jonka voittoihin Hollywoodissa kuului rooli Rambo-elokuvassa ja lukuisissa toimintasarjoissa. Ilmeisesti herkka kamaridraaman taju Broadwaylla on minimipaasyvaatimus jotta paasee ponottomaan jahmealippaisena kenraalina tai avaruusaluksen kapteenina pikkurooliin Hollywood-filmeihin. Naytelma oli kuitenkin valtavan pitka, nelituntinen, ja vaikka tahdet olivat intiimissa teatterissa kasinkosketeltavan lahella, mietin valilla etta O'Neill olisi voinut tiivistaa ilmaisuaan: vierestani kuului uupuneen sedan vienoa kuorsausta, ja huomasin hetkittain toivovani, etta lavalla toikkaroivat roolihahmot, jotka viettivat pitkaksi venahtanytta psykodraaman tayteista yota perhehelvetissaan ymmartaisivat jo nousta ylos, lopettaa tilittamisen ja painua nukkumaan. Teatterin vanhuksille kuuloapuvalineita ojenteleva apumies ja paikannayttajat olivat muuten mallin nakoisia miehia, jotka olivat niin epatodellisen komeita, etta nayttivat lehdesta leikatuilta.

Olen kaksi paivaa tehnyt massiivisesti paperitoita, muuttoilmoituksia, rekisteroitynyt eri paikkoihin, ja opetellut opiskelija-asuntolan ja uuden yliopistoni tavoille. Yliopistobyrokratia on sisaltanyt juoksemista edestakaisin luukulta toiselle puuttuvien allekirjoitusten perassa. Muuttoilmoitusta oli varsin hankala tehda, silla USPS:n mielesta osoitetta, jossa asun, ei ole oikeasti olemassa, ei ainakaan postin tietojarjestelmassa. Nain ollen myoskaan kaapelimodeemin tilaaminen kotiin ei ole kovin yksinkertaista. En tosin ole saanut viela kannettavaanikaan kytkettya yliopiston verkkoon, joten sahkopostit pitaa riistaa tyotoverin koneelta.

Nyt alkaa haamottaa valo tunnelin paasta, ja minulle on uutteralla kiertamisella kertynyt ainakin viisi uutta muovikorttia, kaksi henkilokorttia, alykas pesulakortti, metrolippu, ja asuntolan henkilokortti, ja tarkeimpana kaikesta bussilippu New Jerseyn IKEAan huomiseksi hankkimaan kaikenlaista, jota asunnosta viela puuttuu, kuten tiskienvalutusteline ja suihkuverho... Jos tunnen oloni oikein vauraaksi, harkitsen myos keikkumattoman ruokapoydan ostamista (nykyinen vaatii akrobaatin taitoja jotta ruoat eivat kolahtele lattiaan), mutta pitaa menna paikan paalle tarkistamaan, miten muovisia alle sadan taalan IKEA-kalusteet oikein ovat.

Olen iltaisin edelleen sietamattoman vasynyt, mutta ei taalta elamyksia puutu. Tyohuoneltani on parin korttelin kavelymatka 168th Streetin metroasemalle. Se taittuu parissa minuutissa, mutta millaista vipellysta matkan varteen mahtuukaan. Vastaan kavelevat kaikki mahdolliset ihonvarit, tosin valtakieli on selvasti espanja. Eilen osui silmaan suunnattoman huolitellusti pukeutunut n. 60-vuotias musta mies, jolla oli kiinalaismallinen kartiomainen olkihattu, valtavan suuret pilottiaurinkolasit, ja tummansininen puku, ja pikimustat kasvot - coolein vahaan aikaan nakemani elakelainen. Musta town car -limusiini yritti tunkea hotdog-, knish-, ja gyro-karryjen valiin poimimaan Columbia-Presbyterian sairaalasta palaavaa VIP-asiakasta. Pistaydyin Gristedes-supermarketissa, jonka muistin aiemmilta kaynneiltani hyvaksi. Erikoistarjouksessa olivat kookospahkinan mehu ja siansorkat, ja maustehylly pursuili yerba buenaa ja latinolihakuutioita, ja vihannesosastolla keittobanaanit ja jukkavarret olivat helpommin kaivettavissa esiin kuin perunat. Tortilloita loytyi lukuisia lajeja, ja samoin kosher-osasto oli hyvin varustettu: harkitsin matzo-jauhon ostamista, kun en loytanyt ihan heti korppujauhoja. Kaduilla kaupattiin vaatteita "3 kymmenella dollarilla" -especialeina (kireaa, varikasta, tekokuituista), lisaksi luonnollisesti neonmadonnoja.

Raahasin 3 gallonaa appelsiinimehua (with lots of pulp) metrotunneliin, mutta en meinannut paasta portista lapi. Pieni latinopoika, joka vietti koulunjalkeista aikaa istumalla metron magneettisen kaantoportin paalla, opasti minua kadesta pitaen 'swipe quick, ya gotta be quick', ja tosiaan, nyt vasta tajuan miksi metrokorttini ei valilla toimi. (Edellinen opastaja ei ollut yhta karsivallinen opettaja: kun metrokorttini viimeksi pari paivaa sitten takkuili, Harlemin metroaseman kuumissaan oleva lipunmyyja huusi minulle taytta kurkkua 'kuules amma, et nyt ollenkaan ymmarra tata hommaa, ja se johtuu siita, ettet kuuntele mua'. Paasin toisen tyontekijan saalimana pyoratuoliportista lapi, ja harkitsin hetken siirtymista pysyvasti bussillaliikkujaksi.) Metron laiturilla puhalsi vastaan kuuma suunnattoman voimakas tunnelituuli, joka riepotti ihmisten hiuksia ja lennatti roskaa laitureilla. Tuuli oli hyvaatarkoittava ele vilvoittaa tunnelia. Metrovaunusta oli ilmastointi rikki, ja olotila oli saunamainen. Vieressani hikoili kiinalaismies, jolla oli huolelliset rastat, latinomies, jolla oli yllaan suunnilleen harkollinen kultaa amuletteina ja sormenpaksuisina ketjuina, seka Sigmund Freudin nakoinen mies, joka oli selvasti peraisin New York State Psychiatric Institutesta, ja todennakoisesti matkalla Park Avenuelle yksityispraktiikalleen. Kotipysakilla Harlemissa Claremont Avenuella vastaan kaveli hihattomaan t-paitaan pukeutunut atsteekin nakoinen mies, joka kaupitteli multaisia perunoita ostoskarryn pohjalta vesiposteilla leppoisasti istuskeleville mummoille. Asuntolassa oli vastassa iloinen yllatys, posti on alkanut tulla osoitteeseeni, ja aloin heti tutkia New Yorkerista missa nayttelyissa pitaa ehtia kayda, ennen kuin ne sulkevat ovensa.

Nyt alkaa tuntua, etta tyontekoonkin voisi vahitellen paasta kasiksi. Tanaan on PET-ohjelmalaisten tapaamistilaisuus, ja minulla on myos sessio koordinaattorini kanssa. Tyo alkaisi sujua paremmin, jos saisin kannettavani kiinni verkkoon ja printteria, mutta minua on jo varoitettu takalaisesta moninkertaisesta byrokratiasta.

Nyt on sitten iso muutto takana. Lensin sunnuntaina Newarkiin, ja seikkailin sielta SuperShuttlella New Jerseyn kaislikoita, moottoritieliittymakimppuja ja autojonoja ihmetellen uuteen kotiini - dommamaiseen vahan kuluneeseen opiskelijakaksioon, jolla tosin on hieno osoite, Riverside Drive. Alkuviikko on mennyt aika kaoottisesti kuumankosteaan ilmanalaan ja asunnon rumanruskeisiin kupruileviin muovilattioihin totutellessa, seka internet-yhteyksia viritellessa tyopaikalla.

Toin mukanani Pekan nauruista valittamatta 20kg keittiotavaraa, ja olin valittomasti tyytyvainen raahaamiseeni - omilla tutuilla tavaroilla saa uuteen ymparistoon heti vahan kodin tuntua, ja kaikesta ennakkovarautumisesta huolimatta asuntoon pitaa hankkia niin monenlaista perustavaraa, etta on kiva, etta kattilat, pannut, lautaset ja perunankuoriveitset ovat jo paikallaan.

Asunto on kummassa paikassa: vedenjakajalla kultivoituneen Columbian kampusalueen ja rajahtaneen Harlemin ytimen, 125. kadun valissa. Katukuva, kieli, ihonvari, maiseman siisteys ja rakennuskanta muuttuvat tyystin parin sadan metrin sisalla. Kun kavelen korttelin pohjoiseen, kieleksi muuttuu espanja ja mustat murteet, kadut roskaantuvat, ja elintarvikeliikkeista loytyy rotanloukkuja, torakkamyrkkya, keittobanaaneja ja sokeriruokoa; kun kuljen korttelin alaspain, joka auton rekkarissa lukee "Proud alumni of..." ja vastaan tulee todennakoisimmin pappisseminaarilainen tai yliopiston opettaja. Koska asunto tuntuu edellisten isantien jaljilta olevan kroonisesti rasvakuorruksissa, kavin ostamassa pesuaineita, sankoja, vateja ja siivousvalineita 125:nnen kadun dimestoresta, jossa muutamalla taalalla sai sakillisen tavaraa. Nyt pitaisi viela loytaa energiaa kuuraamiseen. Vaatteetkin ovat viela purkamatta jattilaismastodonttilaukuista, komerotilaa on ruhtinaallisesti mutta muistin ottaa mukaan vain pari henkaria, ja hyllyt olisi kiva pesta - asunnossani on asunut aiemmin selvasti mustahiuksinen poikamies, jonka elaman jalkien vastaantulo hieman inhottaa liikaan hygieniaan totutettua suomalaista.

Uusia elamyksia on tullut sen verran paljon ja aikaerokin tuntuu siten, etta iltaisin olen aivan naatti. Asunnon ikkunasta nakyy Morningsiden valtavia kerrostaloja, ja paljon taivasta. Broadwayn metrolinjat ramistelevat ohi, ja muutama keltainen taksi pujahtelee Claremont Avenuella. Herailen yolla katselemaan kaupungin valoja, kivinen maisema on minusta kasittamattoman kiehtova.

Kavin eilen ensi kertaa saapumiseni jalkeen Midtownissa, NYU:n International Affairs -ohjelman infossa. Kun tonin tietani 42nd streetilta 5:nnelle Avenuelle, esiin pulpahtivat aiemmilta matkoilta tutut newyorkilaisnayt, joiden poissaoloa olin Harlemissa ja Morningside Heightsissa vahan oudoksunut: mielettoman kalliisti, yksinkertaisen tyylikkaasti ja aina mustiin pukeutuneet naiset, joiden varitys ja piirteet ovat hieno sekoitus Irlantia, Italiaa ja Puerto Ricoa. Taksien armeija, neonvalot, energisena laumana kadulla vellovat teatterikavijat, ja katuritiloista esiin pursuva hoyry. Seka tietysti pilvenpiirtajat.

NYU:n IA-infon opettajat ja opiskelijat olivat todella varikasta porukkaa - mukana oli elahtaneen revyytyton/ trophy wifen nakoinen uranvaihtajaopiskelija jonka tehtavana oli antaa "personal testimonial" ohjelman erinomaisuudesta. Seassa oli pari takkuista vanhaa hippia, sliipattuja bisnesmiehia ja YK-diplomaatteja joiden look vaihteli harmaiden pukujen armeijasta neonvihreaan T-paitaan ja kivipestyihin farkkuihin, israelilaisen nakoinen tiukka ekonomistitati, seka paljon innokkaita nuoria ihmisia, jotka selvasti halusivat matkustaa ja nahda maailmaa. IA-opettajien neuvo naille wannabeille oli "opettele ensin joku vieras kieli hyvin, vaikka arabia, farsi, kiina, venaja, espanja tai ranska, ja kylla se kansainvalinen ura siita urkenee". Mietin, etta minulla kai nyt on sitten tassa jonkinlainen kansainvalinen ura, mutta glamour siita on aika kaukana: vasymys painoi luita, vaikka info paattyi jo iltakahdeksalta. Laahustin 5th Avenuen Barnes&Noblen kautta bussipysakille, ja ihmettelin miten tyhja, pimea, nukkavieru ja unelias on kaupunki, joka ei muka koskaan nuku. Ettei sittenkin taustalla olisi krooninen unettomuus... Seisoin kuolemanvasyneena bussipysakilla ihmisista miltei autiolla Madison Avenuella skeittaajia vaistellen ja mietin, tuleekohan ikina oikeaa bussia, ja onkohan taalla sittenkaan niin turvallista kuin luulen. Minua lahestyi ahdistuneen nakoinen virkanainen, joka tiedusteli, miten tasta paasisi ylakaupungille. Mutisin neuvoja ja mietin, etta hyva on tassa neuvoa, kun kuljen reittia itsekin ensimmaista kertaa: samassa kuitenkin oikea bussi tuli, osasin hammastyksekseni tunkea metrocardini oikein pain rahastimeen, ja paasin suunnilleen 80 korttelin ajaksi nytkahtelevaan henkiseen nollatilaan, joka paattyi riemastuttavasti kivenheiton paahan kotiovesta. Ikkunani alla grillattiin porsasta vartaassa ja tanssittiin, yo oli pehmean lammin, ja joka paikka pursusi elamaa.