Glamöröösi elämä Isossa Omenassa tuntuu kumman samalta kuin puurtaminen tammikuisessa Helsingissä. Ei se aikavyöhykkeen muuttaminen mielenmaisemaan vaikuta hetkellistä häiriötä pitempään.

Uusi kotikaupunki tuntuu toisaalta arkiselta, toisaalta tavoittamattomalta. TV-kuvat Times Squaren neonvaloista täällä kaksikymmentä minuuttia niistä pohjoiseen tuntuvat yhtä epätodellisilta kuin valtameren takaa. Sitten kun siellä pilvenpiirtäjien välissä kävelee, asialla on todennäköisesti jonkin proosallisen jutun kuten WC-harjan tai hiustenkuivaajan perässä, ja elämys on yhtä ainutlaatuinen kuin maksalaatikon ja maitolitran osto Lönnrotinkadun Valintatalosta.

Pienet takaiskut pistävät kummasti puhtia työntekoon. Olen oudon tarmonpuuskan vallassa ja yritän saada pöydän puhtaaksi vanhasta ja uudet projektit alkuun. Valitettavasti se näkyy siten, että iltaisin olen ihan poikki. New Yorkin päättymätön viriketarjonta saa jäädä oman onnensa nojaan, kun jopa ponnistaminen lumivallien läpi lähikauppaan appelsiinimehugallonoita noutamaan tuntuu maratonin veroiselta suoritukselta.

Työkaverien myötätunto nosti kolhiintuneen itsetuntoni pikavauhtia ojasta. Meillä kaikilla menee nyt vähän huonosti. Larry ei pysty nukkumaan ja ryntäilee villisilmäisenä zombina ympäriinsä. Ison apurahapaketin deadline on maanantaina, mutta sen liitteet ovat juuttuneet fakseihin pitkin koillisrannikkoa. Hänellä on vaatimattomasti koko tulevaisuus pelissä.

Deidre valmistautuu psykologien laillistamistutkintoon. Koe koostuu saatanallisista monivalintatehtävistä. Vastavalmistuneelta filosofian tohtorilta tentitään luonnolllisesti ensimmäisen opiskeluvuoden peruskurssien nippeleitä, ja tentin suoritusyritys maksaa suunnilleen tuhat dollaria - sitä ei juuri ole varaa reputtaa.

Pikku kopperossaan hengitysilmansakin jakavat Em ja Steph ovat olleet viikon verran vuoteenomina ankarassa influenssassa. Jim ja Bev ovat puolestaan toinen toistensa tukassa. Koulumme on surullisenkuuluisa ahtaudestaan, ja muutaman neliön työhuone on kahdelle täysin vastakkaiselle persoonalle liian pieni. Jimin työpöytä on 1/32-tuuman tarkkuudella järjestyksessä: tietokoneen on oltava puhdas sisältä ja ulkoa. Bevin tavarat ovat mytyssä lattialla seinähyllyn romahdettua. Uskonnolliset erimielisyydet eivät hirveästi auta asiaa: toinen on uudestisyntynyt kristitty, toinen harras juutalainen, ja kumpikaan ei ymmärrä toisensa pyhäpäiviä tai ruokarituaaleja. Seuraan jännityksellä, muodostuuko naapurihuoneestani Israel ja Palestiina, mutta tilannetta komplisoi se että pidän kovasti kummastakin.

Päivä alkaa niin huonosti, että olisi oikeus vetäistä päälle tuo Mentalwear-paita. Lumi antaa metrolle tekosyyn oikutella: seison parikymmentä minuuttia asemalla katselemassa, miten junat kiitävät pysähtymättä ohi keskikaistaa. Laitureille kertyy sankasti väkeä huurtumaan vauhdin nostattamasta lumipöllystä.

Kyllästyneenä päättymättömään odotteluun laskeudun kadulle. Välittömästi pään päällä olevat metrot alkavat pysähtyä ja ottaa matkustajia, sen sijaan NOT IN SERVICE -busseja pyyhkii ohitseni jatkuvana virtana. Kun lopulta rämisteltyäni määränpäähän laskeudun bussista kadulle, upotan ihanat uudet nahkasaappaani 15 senttiä syvään lätäkköön – viemärit eivät tietenkään vedä sohjomaista vesilunta.

Töihin päädyn lopulta puoli tuntia ajateltua myöhemmin, vain todetakseni, että hiljattain hyvään lehteen lähettämäni artikkeli on bumerangina takaisin työpöydälläni.

Mahdollinen jossakin jäljellä oleva hyvän tuulen potentiaali katoaa välittömästi. Toisaalta sisuunnuttaa – tekee mieli runnoa artikkeli raivon siivittämänä uuteen uskoon ja seuraavaan lehteen; nythän on spesifi lista vioistakin käsillä. Toisaalta tuntuu lamauttavalta, halvaannuttavalta. Yliopiston sähköpostipalvelinkin on rikki, olo on kuin amputoidulla.

Tietokoneen ruudulla huonoja uutisia sylkevät tikkerit lohduttavat synkkyydessä. Oma nöyryytykseni on sentään varsin pieni ja yksityinen: miten ihmiset selviävät siitä kun kaikki menee ihan pieleen TV-kameroiden edessä? Juuri nyt ei ole kovin kiva olla vaalikassansa tuloksetta tyhjentänyt ja kahdet esivaalit hävinnyt Howard Dean, saati tämän vastaerotettu kampanjapäällikkö Joe Trippi. Britanniassa BBC:n pääjohtaja joutui lähtemään möhlittyään Kelly-skandaalin, ja Tony Blair kiemurteli hyvän tovin halogeenien loisteessa vakuutellakseen itselleen ja muille että ei ollut ajanut asetarkastajaparkaa itsemurhaan. Naapurilähiön Jennifer Lopezin säteilyä sumensi alamäki toisensa jälkeen, ja Tony Halmekin sai ehdollisen vankeustuomion.

Ehkä Tony Halme onkin roolimallini tähän hätään: tuo juureva toppatakkikansan esikuva ei tuhlaa aikaansa tarpeettomaan itsekritiikkiin, eikä ihan vähällä hellitä otettaan kansanedustajanpaikastaan. Palvelisi äänestäjiään laadusta tinkimättä ja päätään kääntämättä varmaan kuolemaan asti, mikäli kuolemantuomio olisi Suomen oikeusjärjestelmässä mahdollinen.

Oletteko koskaan miettinyt, mitä DDR:n naisyleisurheilijoista tuli muurin murruttua? Oral-Turinabolin siivittämänä ilmeisesti ainakin yksi heistä muuttui oikeasti mieheksi sosiaalipornoa aina yhtä alttiisti suoltavan NY Timesin urheilusivujen mukaan.

Juuri nyt toivon päinvastaista: muuttuisipa lauma surkeita kääpiömiehiä vahvaksi naiseksi - olisipa Hillary Rodham Clinton mukana demokraattien esivaaleissa. Inhokkini John Kerry voitti Iowan jälkeen nyt New Hampshiressa. Äänestän toki demokraatteja, mutta tuota tyyppiä minun on aina ollut mahdottoman vaikea sietää. Naama on kuin Mt Rushmoren kyljestä, mutta minusta Vietnamin sankariansioilla pullistelevassa miljoonääribrahmiinissa, joka setäelämän sijaan yrittää lumilautailla ja pelata jääkiekkoa, on jotakin suunnattoman feikkiä (muukin kuin rusketus). Feikkiys vain lisääntyy kun Kerry paasaa mustien yksinhuoltajien ja terveysvakuutusta vailla olevien arjesta - omakohtaisista kokemuksista tuskin on kyse.

Ainoa hyvä asia Kerryssä on vähän wacky Tessa-puoliso, Heinz-ketsuppiperijän leski, joka puhuu julkisuudessa toistuvasti ohi suunsa; robottimaisten pikkuleipiä leipovien ja lastenkirjoja lukevien First Ladyjen jälkeen julkisuudessa depressiotaan ja aborttiajatuksiaan miettivä nainen vaikuttaa sentään edes elävältä.

Armas yliopistoni uhkaa sulkea ovensa huomiseksi runsaan lumentulon vuoksi. Kieltämättä pyry onkin aika sakea, vastapäisiä taloja tuskin erottaa, mutta minulta olisi edelleen peruskoulu kesken jos Suomessa sovellettaisiin samanlaisia sääsääntöjä kuin täällä: maa on tuskin kymmensenttisen lumivaipan peitossa.

Päätin panostaa sunnuntailounaaseen, koska kireät pakkaskelit suosivat nyt sisäpuuhailuja. Suomessa tein melkein joka viikonloppu aikaavievempia ruokia, kotitekoista pastaa, jäätelöä, karjalanpiirakoita, mustekalasalaattia, injeraleipää. Keitin hilloja, liekitin, paistoin kohokkaita. Täällä ravintolatarjonta on päättymätöntä - perulainen? afganistanilainen? ruotsalainen? - ja kotimme 20 senttimetrin levyinen keittiön työtaso on leikannut omalta kunnianhimoltani siivet. Etanapannujakaan ei pakattu mukaan.

Amerikkalainen kotiravintomme on siksi ollut oudon jauhelihapainotteista, mikä ei ole erityisen hyvä tässä maassa, jossa lihan sekaan eksyy outojen ruhonosien ohella mitä todennäköisimmin laittoman siirtolaisen sormia, kuten Eric Schlosser argumentoi Fast Food Nation -kirjassa. (Sundancessa on muuten juuri näytetty dokumentti Super Size Me, joka näyttää, mitä tapahtuu, jos syö kuukauden ajan kaikki ateriat McDonaldsissa.)

Niinpä nähtyäni NY Timesissa komean kokonaisena paistettua kalaa puffaavan ruokajutun marssin Fairwayn kalatiskille ja kerroin haluavani kokonaisen red snapperin (rajallisen kokemukseni mukaan syömäkelpoisin täkäläisistä kaloista - en ole mahi mahin ystävä). "So how do you want it dressed, ma'am?" Tuijotin ällistyneenä ilmeisen espanjankielistä kalamyyjää. Yrittäisinkö selittää kalan anatomiaa meille molemmille vieraalla yhteisellä kielellä? Sekunnin murto-osassa päätin, että suonissani vertaa edelleen riittävästi viikinkien verta kalan sisälmysten poistamiseen: "Uh, I'll just take it the way it is, thanks." Myyjä tuijotti minua kuin mielipuolta.

Keittotaidossani on valitettavasti kalanmentävä aukko. Ehkä se johtuu varhaisista katastrofaalisista kokeiluista - veli muistuttaa edelleen vetisestä silakkalaatikosta, jossa oli selkäruodot mutta ei suolaa. Niinpä suhtauduin kirkkaanpunaiseen kalaani pelon ja kunnioituksen sekaisin tuntein: puin käteni nurinkäännettyihin muovikasseihin ja otin keittiösakset aseekseni. Suureksi huojennuksekseni huomasin, että kalalta oli jo poistettu sisälmykset - ei tarvinnut itse lähteä arvailemaan sappirakon sijaintia. Askartelin itse kidukset ja evät irti, nostin kalan haudutetuista fenkolinmukuloista tehdylle pedille, ja tungin vatsaonteloon sitruunaviipaleita ja fenkolinvarsia. Sen jälkeen päästin luovuuden valloilleen kalan voitelemisessa oliiviöljyllä, sitruunamehulla, suolalla ja pippurilla.

Kala näytti valmiilta uuniin, mutta vilkaisin vielä New York Timesin ohjeita: pari viiltoa kumpaankin kylkeen tasaisen kypsymisen varmistamiseksi? Viiltoja tehdessäni kyljistä irtoili läpinäkyviä paljetteja. Muistiin alkoi palailla mökillä käytetty ruosteinen neuvostoliittolaisvalmisteinen suomustusrauta. Tajusin, että olin kokonaan unohtanut että kaloissa on suomuja. Jotka yleensä poistetaan? Siirsin sitruunaviipaleet syrjään ja aloin kihnuttaa veitsellä suomuja irti. Niillä oli ällistyttävän hyvät ballistiset ominaisuudet. Pian niitä oli hiuksissani, kahvinkeittimen päällä, kaasuhellan poltinaukoissa, fenkolipedin sopukoissa, lattialla... tiskialtaan viemärikin tukkeutui niistä. Teki mieli tunkea kala roskiin, mutta kun ei muitakaan vaihtoehtoja ollut, läväytin sen uuniin.

Lopputulos oli ihme kyllä maukas, mutta esillepanoon ei minulla riittänyt enää energiaa. Kaikesta päätellen asuntomme haisee kalalle vielä ensi kesänäkin.

Iltapäivällä menimme toipumaan ruoanlaiton rasituksista Brooklyniin. Borough Hallin liepeillä on käytöstä poistettu metroasema, jossa on nykyään näytillä monenlaisia vanhoja kulkuvälineitä - metrovaunuja liki sadan vuoden ajalta. Minua kiehtovat erityisesti el trainit, jotka on miltei täydellisesti purettu pois: oma rämisevä asemamme on jäänne niiden kulta-ajasta, jolloin fantastisia nikkarityylisiä katujen yllä olevia puuasemia oli joka puolella, jopa nykyisen Penn Stationin liepeillä.

Vaimo, älä ole onneton
meillä melkein kaikki laitteet on
jotka kehitys on tuonut tullessaan
vaikka kaikki eivät niistä piittaa

Kerää kynttilät pois
emme tarvitse nyt romantiikkaa
Kun olen hankkinut meille tuvan täydeltä elektroniikkaa

On meillä stereot, televisio, mikroaaltouuni ja videonauhuri
on pakastin, kahvinkeitin, mikroprosessori ja pölynimuri

Siis myös pölynimuri. Tähän asti olemme harvakseltaan lainailleet asuntolan yhteisimuria, jonka käytön jälkeen huoneisto haisee hirveämmälle kuin ennen siivousta. Pölypunkit ovat viihtyneet nurkissamme sen verran hyvin, että Peter Elkin aivastukset ovat alkaneet lähennellä anafylaksiarajaa.

Koska kotona Suomessa komerossa odottaa kaikenlaatuisia kodinkoneita tuplaten, vielä kolmannen kyseistä lajia edustavan kapineen ostaminen tähän talouteen tilapäistä Amerikassa oleskelua ajatellen tuntuu älyttömältä kerskakulutukselta. Vaan minkäs teet... kuluneen kodinkoneen raahaaminen laivalla tai lentokoneella valtameren yli ei ole erityisen ekotehokasta, ja vaikka olisikin, jenkkisähköt pitävät huolen siitä että eipä eurooppalaisilla kodinkoneilla täällä mitään tee.

Klassisilla siivousmenetelmillä on silti edelleen oma arvonsa. Kuntosalilla treenaavat naapurimme olivat pudottaa silmänsä, kun puistelimme vuodevaatteita pakkassäässä pihalla. Myös homeen raapimisesta kylpyhuoneen seinästä alkaa olla kokemuksia: täkäläisessä ilmastossa taistelua mikrobimaailmaa vastaan on vaikea voittaa ilman myrkkyjä.

Tuholaistorjujien ammattikunta voi täällä hyvin. En tiedä kuinka usein asunnot pitää myrkyttää näillä leveyksillä, mutta tuttavieni puheiden mukaan hieman etelämpänä Virginiassa ja North Carolinassa eksterminaattorin visiitti kahdesti vuodessa on omakotitalonomistajan normaalirutiineita, mikäli toivoo talonsa pysyvän pystyssä. Ja Puerto Ricon -lomalla tavaratalon tungoksessa sujautettiin käteen mainoslappu: "Anna läheisellesi erilainen loppiaislahja. Poistamme ammattitaidolla torakat, termiitit ja muurahaiset!"

Siivouskohtaus kosketti myös tämän blogin ulkoasua, tosin hieman käänteisesti: toivon että miljoonakaupungin noki ja lika on nyt aiempaa paremmin aistittavissa.

Talvisää on juuri nyt erinomaisen virkistävää - pakkanen vaihtelee viiden ja kymmenen Celcius-asteen välillä. Helsingin horisonttiin verrattuna talvi on valoisa, aurinko nousee seitsemän maissa aamulla ja pimeä laskeutuu ilta-viideltä. Ihan samaa kaamosmasennusta kuin Suomessa on siis vaikea kehittää.

Talvipukeutumista newyorkilaiset eivät oikein hallitse. Sellaiset hirveät 1970-luvun Lahti MM-pipot ja pankin mainospäähineet joita kotomaassa ei kehtaa pitää edes mökillä olisivat kuumaa kamaa täällä. Pää suojataan akryylisilla smurffipipoilla, joiden nöyhtääntyminen on alkanut ilmeisesti jo ennen ostohetkeä. Räikeästä väristä saa lisäpisteitä, vaikka nukkaantunut musta ehkä parhaiten yhdistääkin kansan syvät rivit. Toppatakki on kansanasu. Vauraammat vetävät päälleen kirjavan sekoituksen Aspen/Vail-laskettelukamojaan ja räätälöityjä ulstereita. Italialaistyylinen kapea musta nilkkoihin ulottuva toppauntuvaputki näyttää olevan fashionistan valinta.

Kuumin talvitrendi tyylitietoisten naisten keskuudessa ovat kammottavan rumat lampaannahkaiset Ugg-bootsit, jotka suunniteltiin alun perin after-surf-asusteeksi. Noin 200 dollarin hinnasta huolimatta (tai ehkä juuri siksi?) ne ovat loppuneet kaikista kaupoista, ja trendin harjalle epätoivoisesti pyrkivät maijamyöhäiset joutuvat etsiskelemään niitä Ebaysta tai Kanadan puolelta.

Ensimmäisten yöpakkasten iskiessä intiaanilta näyttävät Väli- tai Etelä-Amerikasta kotoisin olevat naiset myivät metroaseman liepeillä värikkäitä käsineulottuja kintaita. Isänmaallishenkisiä Amerikan lipulla koristettuja lapasia ei ollut vaikea löytää. Lämpötilojen pudottua myyntipöydät valitettavasti katosivat.

Ihmisten alipukeutuminen kostautuu eläinten ylipukemisena. Tuijotin taannoin niin pitkään erästä villatakkiin ja sävy-sävyyn matchattuihin punaisiin töppösiin pyntättyä pikkukoiraa, että koiran omistaja on siitä lähtien alkanut tervehtiä minua. Tänään tuli vastaan monimutkaisia poliittisia sloganeja kantavaan harmaaseen T-paitaan puettu terrieri. Tyylien huipentumana olen myös nähnyt elegantilla hopeisella piikkikaulanauhalla varustetun maastopukuisen mäyräkoiran.

Naapurit juhlivat eilen kiinalaista uutta vuotta: apinan vuosi alkaa. Lunta on joka paikassa. Lumi jotenkin hieman hidastaa kaupungin sykettä. Ihmiset ovat normaalia haluttomampia menemään ulos: liukasta, ja suolapuuro (parhaimmillaan vaaleansiniseksi värjätty) tahraa kengät. Holtiton suolan levitys maksoi jo ainakin yhden ihmishengen: East Villagessa pahaa-aavistamaton koiriaan ulkoiluttava nuori nainen astui jalkakäytävälle olevalle metallikannelle ja sai kuolettavan sähköiskun. Viemäreihin valuva väkevä suolaliuos rapauttaa sähköeristeet ja johtaa virtaa arvaamattomiin paikkoihin.

Itselleni lukukauden alku teettää paljon töitä. Columbia on niin byrokraattinen, että viidakko rekisteröityä yhdelle ainoalle tilastotieteen kurssille kesti yli kuukauden, vaati rokotustodistuksia, ramppaamista lukemattomien ihmisten puheilla, ja tietenkin hedelmättömiä puheluita robottien kanssa. Ongelma oli taas se tuttu että minua ei keskustietokoneen mukaan ole olemassa. Tilanne ratkesi vasta kun hoipuin vapisevana hermorauniona kurssikoordinaattorini toimistoon. Jostain syystä täällä asiat alkavat yleensä liikkua vasta kun ottaa dramaattiset tunteet mukaan asiointiin. Kun on valkohehkuisen raivon partaalla, otsasuoni pullottaa ja naama punottaa, asiaa aletaan äkkiä kunnioittaa ja se taianomaisesti järjestyy. Ilmeisesti raivon ja intohimon puute viestittää byrokraatille että kysymys ei ole priorisoinnin arvoinen.

Ironisesti tilastokurssin nuori amerikanintilainen naisopettaja edustaa päinvastaista persoonallisuustyyppiä: "This homework should be pretty painless", hän kirskautti hampaittensa läpi ensimmäisellä tunnilla ladottuaan meille kolmen-neljän tunnin kotitehtävät. "Also, you should be able to make it to the exam dates. I will make no exceptions. Indeed, I never have".

Toisen ajankohtaisen asian, suomalaisen veroilmoituksen koukerot selvisivät rutiinilla. Sen sijaan silmäiltyäni eilen U.S. Tax codea ja Suomen ja USAn välistä verosopimusta selvisi, että olen Amerikan verotuskohtelussa non-resident alieniin rinnasteinen double resident, ja että minun on veroilmoituksen liitelomakkeessa 8833 kirjallisesti argumentoitava statukseni verosopimukseen nojaten. Lomakkeen loppuun joku byrokraatti oli huomaavaisesti laskenut ajan, joka ihmisiltä keskimäärin kuluu sen täyttämiseen: kirjanpitoon 3 h 7 min, lomakkeeseen ja sen taustalla olevaan lainsäädäntöön perehtymiseen 1 h 35 min, ja lomakkeen täyttämiseen ja lähettämiseen 1 h 43 min. Alkoi tuntua siltä kuten kaikista muistakin tuttavistani, eli että pitää löytää oma kirjanpitäjä luotsaamaan paperikiemuroiden läpi.

Jotta elämä ei olisi aivan ilotonta, kävimme viikonloppuna Guggenheimissa katsomassa James Rosenquistin retrospektiivin. Mainosmaalarina aloittaneen Tide-pesuainepakettiin ihastuneen poptaiteilijan teosten oli ehkä tarkoituksena olla konsumerismin kritiikkiä, mutta jotenkin tuntui että työt sittenkin lipesivät poskettoman kulutuksen ylistyksen puolelle.

Siemaus Etelävaltioiden ilmapiiriä käynnisti kevätlukukauteni. Chapel Hill on osa Research Trianglea, jonka muut osapuolet ovat Durham ja Raleigh; yhdessä ne edustavat dynaamista talousihme New Southia – tekniikan, tieteen ja kaupan linnaketta keskellä muuten aika konservatiivista North Carolinaa, joka on kuuluisa lähinnä tupakkafarmareistaan.

Osavaltion rekisterikilven motto on idioottimainen First in Flight, viitaten Orvillen ja Wilburin lentokonekokeiluihin Outer Banksin hiekkadyyneillä. Suburban sprawl kuvaa hyvin Trianglen kaupunkisuunnittelua lentokoneesta tähyiltynä, kloonattujen omakotitalomattojen sekaan on isketty muutama äklönvärinen postmoderni pilvenpiirtäjä. Tosin edistyksellisessä ja vasemmistolaisessa n. 50 000 asukkaan Chapel Hillissä on ilmainen ja aika toimiva bussiverkosto. Naapurikunta Carrboro on vanhojen hippien asuttama mini-Berkeley, kuuluisa pyöräteistään, luomumarkkinoistaan, muraaleistaan ja ankarasta sodanvastaisuudestaan.

Tupakkarahoilla takamaille on noussut kaksi korkeatasoista yliopistoa. American Tobacco Companyn taustalla oleva perhe perusti nimeään kantavan Duke Universityn. Perheen vaatimaton kotitila on edelleen näytillä, ja siellä kerrotaan mitä kaikkea maallista hyvää tämä ihmeellinen koisokasvi on tuottanut seudun asukeille – haitoista ei suuremmin ole mainintaa. Koska tupakkarahan vastaanottaminen on tiedemaailmassa nykyään poliittisesti epäkorrektia, käytäntönä kuulemma on että tupakkaperheen kantaisän rahastosta myönnettävät stipendit ovat eettisesti arveluttavia, mutta vaimon rahasto on ihan kosher. Paperossituotannon koneistamisesta syntyneet miljoonat virtaavat siis taatusti jotakin reittiä myös vanhemman ja kunniallisemman UNC Chapel Hillin kassaan. Vierailin UNC:n uudessa syömishäiriöyksikössä ja tapasin lihavuustutkijoita maineikkaassa School of Public Healthissa. Rahan runsaus pisti silmään joka käänteessä, ei vähiten investointipankkia muistuttavassa nahkaistuimisessa neuvotteluhuoneessa.

Rahankäyttö vaikuttaa aika holtittomalta myös juuri selvitystilasta nostetussa US Airways -lentoyhtiössä. Lennollani La Guardialta Raleigh/Durhamiin oli viisi matkustajaa noin kuudenkymmenen hengen vetoisessa koneessa. Kahden tunnin lentoajasta tasan tunti kului parinsadan metrin matkalla kiitoradalle jonotellessa. Kun lopulta pääsimme lähtökiihdytykseen, laskin että jäljessämme jonotti 18 lentokonetta. Jos tällaisia melkein tyhjiä koneita on enemmänkin, ei ole ihme, että taivas New Yorkin yllä on tukossa ja lentoyhtiöiden talous kuralla. Paluulennollani oli puolestaan huikeat kuusi matkustajaa.

Pitäisi ryhdistäytyä ja alkaa täyttää veroilmoitusta. Oletin kuuluvani veroehdotusmenettelyn piiriin, mutta viikko sitten sain mukavana yllärinä juuri ennen lomalle lähtöä Suomen viranomaisilta tutun ruskean kuoren. Olen viettänyt vuodesta 2003 seitsemän kuukautta Yhdysvalloissa kahtena jaksona. Suomen ja Yhdysvaltojen välisestä verosopimuksesta huolimatta kukaan viranomainen täällä tai Suomessa ei tunnu tietävän kumman maan verotuksen piiriin kuuluin 2003, joten ilokseni saan täyttää veroilmoitukset molempiin maihin ja odottaa, että IRS ja Verovirasto ratkaisevat asian keskenään. Maltan siis tuskin odottaa että pääsen perkailemaan eri valuuttoja olevia tiliotteitani ja palkkanauhojani.

Heittelen tavaroita matkalaukusta toiseen; bikineille ja topeille ei ole enää käyttöä. North Carolinassa on luvassa jos ei nyt aivan jäämyrskyä niin ainakin nollakelejä. Yritän saada tavarat valmiiksi aamulennolle. Olen lähdössä hakemaan vauhtia uuteen lukukauteen visiteeraamalla tuttua tutkijapariskuntaa Cindyä ja Patia Chapel Hillissä.

New Yorkissa on nyt melkein kymmenen Celsius-astetta pakkasta, ja sairaalan ympäristön ambulanssihärdellistä päätellen hatarimpien talojen asukkaat tukehtuvat kilvan häkään tulipaloissa, jotka saavat alkunsa kun ihmiset käyttävät kaasuliesiä ja -uuneja ja kiikkeriä öljypolttimia lisälämmittiminä.

Vielä bisarrimpi onnettomuus sattui vuodenvaihteessa bronxilaismiehelle, joka hautautui kahdeksi päiväksi yksiöönsä, kun sen täyttävät kattoon asti ulottuvat kirja- ja lehtipinot romahtivat hänen päälleen. Miesparka ei nimittäin kyennyt luopumaan yhdestäkään lehdestään ennen kuin pakon edessä - pelastusmiehistö tunki miehen elämäntyön kymmeniin roskasäkkeihin etsiskellessään tätä painotuotevuoren alta.

Sama kohtalo odottaa pian minuakin, jollen saa läjäytyneitä New Yorkereitani pian selailtua. No, lumessa sutivia lentoja odotellessa siihen tarjoutuu varmasti aikaa.

Matkailu avartaa… seikkailin Peter Elkin ja velipojan kanssa viikon verran Puerto Ricossa. Palasimme kotiin lumiseen New Yorkiin aamuyöstä – lentomme juuttui yli kolmeksi tunniksi San Juaniin, kun koneelta vaihdettiin pyörät ja jarrut. Luojan kiitos ne toimivat sitten laskeuduttaessa.

Puerto Rico on kummallinen Yhdysvaltain melkein-siirtomaa ei-ihan-osavaltio. Lentokenttä on Karibian vilkkain, ja saari taitaa olla alueen rikkaimmasta päästä, mikä ei vielä ainakaan kantaväestön osalta mitään hillitöntä kroisostelua merkitse.

Köröttelimme vuokraamallamme Toyota Corallalla (myös puertoricolaisten suosikki) halki trooppisten maisemien, jotka ovat outo sekoitus lääketehtaita, palmurantoja, hienoja moottoriteitä, banaanitiheiköitä, strip malleja ja kahvi- ja sokeriruokoviljelmiä. Hetkittäin asutusalueilla tunnelma on kuin mistä hyvänsä manner-Amerikasta, ja välillä taas pettämättömän eksoottinen. Kieli on espanja, tosin englantia ymmärretään ja puhutaan laajalti.

Pääkaupunki San Juan on ylimainostettu. Trooppisen paratiisin sijaan vastassa oli vellova massa amerikkalaisia risteilyturisteja, liikennekaaos ja taantuvan turistihelvetin kirot: kalliita ja kehnoja hotelleita ja ravintoloita. Jos olette suuntaamassa tuonnepäin (ja miksi ei? Finnairin lennot Hki-San Juan-Hki näyttää saavan kampanjahintaan 495 eurolla), jättäkää pääkaupungin turistikohteet suosiolla väliin. Condadon ranta oli huonokuntoinen, täynnä rämettyneitä entisten luksushotellien luurankoja, jotka näyttivät nykyään toimivan lähinnä crack-luolina; lentokentän vierestä alkava uudempi turistikeidas Isla Verde taas on niin muovia, että tulee melkein mieleen rantakohteiden Las Vegas Myrtle Beach.

Suuntaamalla pois klassisista turistipaikoista opimme pian paikallisen kulttuurin aakkosia. Tavalliset ihmiset löytyivät busseista, ketju- ja pikaruokaravintoloista ja superostareista (kuten Plaza Las Americas, joka on Karibian alueen suurin). Saatoimme myös kerratan joulun: Reyes-juhlan (loppiainen) kunniaksi itämaan tietäjät toivat kaikille isoille ja pienille puertoricolaisille lapsille paljon lahjoja, lähinnä leluja, jotka ihmiset raahasivat isoissa muovikasseissa muidenkin nähtäväksi keskikaupungille. Ajauduimme ihmismassan mukana valtavaan koko vanhan kaupungin käsittävään lastenjuhlaan, jota vartioivat kansalliskaartilaiset ja poliisit ja sponsoroi Coca-Cola. Juhlan pointti jäi meille hämäräksi, ja valtava kaatosade keskeytti sen.

Ruoan perässä Puerto Ricoon ei kannata matkustaa: rasva, suola, sika, riisi ja pavut sekä eri tavoin uppopaistetut keittobanaanit muodostavat paikallisen ruokavalion rungon Burger Kingin, Mäkkärin, Taco Bellin ja muiden kulinarismin temppeleiden ohella. Saaren parhaat innovaatiot löytyivät juomapuolelta: ravitseva piña colada melkein korvaa aterian. Pysähtyessämme kotiinlähtöpäivänä Bacardin tehtailla upouutta addiktiopotentiaalia löytyi Bacardi Cocon ja guavamehun sekoituksesta.

Löysimme silti omat paratiisimme. Etelärannikon Ponce on viehättävä, verkkaisatunnelmainen kaupunki-idylli, joka toi oudosti mieleen Pietarsaaren. Hyviä moottoriteitä pitkin pystyy ajamaan myös poispäin asutuskeskuksista: saaren lounaisnurkan hienot väljät rannat ja sisämaan vuoret painuivat mieleen pitkäksi aikaa.

Olen pian lähdössä Karibian lämpöön. Nythän kannattaa kartuttaa lentomaileja, kun Amerikan-lennot eivät arpapelinä vaihtoehtoisesti nouse tai laske, tai pistäytyvät ylimääräisessä terroristinimenhuudossa Newfoundlandissa; ja sitten on myös ranskalais-egyptiläinen esimerkki charter-lauman hallinnasta.

Lomalle siis vähän lataamaan akkuja - jopa esinaiseni ja kurssikoordinaattorini rohkaisi häipymään työpaikalta - joten on kiva ja kevytmielinen olo. Hankin sen kunniaksi tänään hyvänolonfiksin kaikenlaisista feminiineistä jutuista jotka ovat olleet oudosti tauolla. Katsoin peiliin, ja totesin, että hiuskuontalo hapsottaa siihen malliin että asiaan pitää puuttua välittömästi.

Olen kuullut kauhujuttuja vaativista ja kalliista manhattanilaisista hiusstylisteistä, jotka ansaisevat kaiken rahansa hiusten värjäyksestä ja saattavat kieltäytyä yksinkertaisemmista operaatioista, joten kampaajakysymys on painanut mieltä ja viimeksi ratkaisin sen luuseristi käymällä Suomessa vakikampaajalla, jonka kanssa kommunikaatio on lähes sanatonta.

Amerikkalaiseen tyyliin suositukset olisivat kaikki kaikessa, mutta työkavereistani ei tässä ole apua: osa on juutalaisfeministisiä luomupehkoja, jotka ilmeisesti parturoivat hiuksensa menetelmällä "otetaan kynsisakset ja tukku kiharoita kouraan". Lopuilla on rastat ja loppumattomasti vinkkejä siitä, miten kookosrasva ja Crisco samentavat afrohiuksen mutta oliiviöljy tekee kutreista kiiltävät ja taipuisat; latinobabelookissa taas vaseliini on keskeinen hiusmuotoilutuote. Asuntomme lähinurkilla olisi lukemattomia african braiding -salonkeja, mutta jotenkin uskon että näiden vinkkien soveltaminen vaaleaan/maantienväriseen päähäni ei tuota toivottua lopputulosta. Ratkaisu on siis suuntaaminen vähän eteläisempiin kortteleihin. Harkitsin jo vähän antautumista puolalaiskampaajan kynsiin Greenpointissa, mutta slaavimakeover banaaninkeltaisin tehostein ei ehkä sittenkään ole aidointa minua.

Eilen emme mahtuneet yrityksistä huolimatta Upper West Siden leffoihin (hel-lo, jopa Peter Elkin valinta, Vietnamin ajan Robert McNamarasta kertova rutikuiva dokkari The Fog of War oli sold out Lincoln Plazasissa; ilmeisesti ihmiset ovat niin kypsiä joulu/hanukka/kwanzaa/uusi vuosi-lomaputkeen, että kaikki vaihtoehtoiset ajanvieteoptiot käyvät), joten päädyimme katselemaan Columbus Avenuen näyteikkunoita. Äkkäsin sieltä sattumalta kivan ja avaran salongin, joka näytti siltä, että asiakaskuntaan voisi kuulua eurooppalaisiakin hiuslaatuja. Keräsin tänään rohkeuteni ja suhasin sinne bussille vähän kuin teuraaksi vietävä lammas heti aamukymmeneltä.

Vastaanotto oli ystävällinen: odotetusti paikalla oli lauma joutilaita stylistejä. Rempseä Linda sanoi: "I see. Your head is full of dead highlights - they drain color away from your face. Let me do something better for you." Ennen kuin ehdin hengähtääkään, minulle oli jo suunniteltu kuparinsävyinen pohjaväri ja suuri joukko erisävyisiä highlights ja lowlights; kulmakarvojen muotoilua ehdotettiin ja ilmeisesti kehon kaikki muutkin karvat olisi voinut käsitellä samalla istumalla. Silmäisin Lindan omaa mahonkista hiuspehkoa ja akryylikynsiä, joiden läpi oli maalattu haastavat kultaiset juovat, ja hain aikalisää makeoveriin: raidoitus jäisi seuraavaan kertaan, nyt vain pestäisiin ja leikattaisiin. Haluan vähän harkinta-aikaa siihen, että alan näyttää Tapaninpäivänä näkemämme Hairsprayn extralta.

Leikkaus tapahtui kuin tornado, ja riistäessään silmälasini Linda totesi että minun ei tarvitsekaan nähdä prosessia, hän kyllä hallitsee lopputuloksen. Väite osoittautui todeksi, annoin ison juomarahan (peläten seurauksia siitä että Linda ja hiustenpesijä olisivat kokeneet summan liian pieneksi) ja poistuin salongista pyörällä päin mutta tyytyväisenä, taskussani Lindan puhelinnumero. Hei, minulla on oma hiusstylisti!

Traumaattinen leikkauskokemus vaati tietysti sopivaa määrää retail-terapiaa, joten ostin stilettiavokkaat ja niihin sopivan käsilaukun, britti-Voguen (joka maksaa täällä miltei saman verran kuin puolen vuoden tilaus jenkki-Vogueta) ja kasan manikyyrikamaa, ja omistauduin parin tunnin ajan kynsien lakkausoperaatioon. Tajusin samalla mikä virheinvestointi omat kynsituotteet ovat: seuraava looginen askel ja akkulturaatiohaaste on tietenkin alkaa ruveta käydä ammattilaisella mani- ja pedikyyrissä.

Uusi vuosi vaihtui meidän osaltamme rauhallisissa merkeissä ihan vaan kotona. Kyllä, yli 750 000 ihmistä ahtautui Times Squarelle seurailemaan kristallipallon vaiheita, mutta ei kukaan minun tutuistani. Terroriuhkan vuoksi paikalla oli kuulemma massiiviset turvatoimet ja metallinpaljastimet, ja väitettiin, että oikeisiin asemiin olisi pitänyt hakeutua jo alkuiltapäivästä, joten kiitos ei. Sitäpaitsi pormestari Bloombergin kyynelehtiminen näkyi paremmin TV-ruudusta. Mutta jäimme kovasti kaipaamaan ilotulitusta: muutamaa pientä paukkupommia lukuunottamatta raketit eivät täälläpäin kertakaikkiaan kuulu uuden vuoden vastaanottamiseen.

Aistimme kyllä suuren juhlan tunnelmaa New Yorkin metrossa pari tuntia ennen vuodenvaihdetta: vaikutelma oli, että vangit ja psyykenpotilaat oli kotiutettu sopivasti vanhan vuoden viime hetkinä. Normaalisti metrovaunua kohden on korkeintaan yksi sekopää, mutta Brooklynia kohti rämistelevässä kakkosesessa oli taas väriä ja elämää. Yksi mies torkkui ja kuolasi rinnukselleen; toinen, kasvoja peittävän naavan määrästä päätellen metsän perukoilta junaan noussut menninkäinen, kiskaisi noin minuutin välein päänsä takin sisään yskiäkseen oikein kunnolla. Kaikkein hämmentävin olento istui tietenkin minua vastapäätä: pienellä harmaata parransänkeä kasvavalla vilkkuvasilmäisellä miehellä roikkui rinnuksilla keltaisesta tuulipusakasta puolentusinaa turkiksesta tehtyä hiirtä. Jaloissaan hänellä oli valtava adidaskassi, josta hän tempasi pullon mustaa kenkälankkia. Sillä hän alkoi huolellisesti mustata säihkyvänvalkoisten lenkkareittensa kärkiä mutisten jotain sekavaa siitä, että poliiseja pakoon juostessa valkoiset lenkkarit näkyvät vaikka kuinka pitkälle, sen sijaan mustissa lenkkareissa muuttuu näkymättömäksi. Pian molemmat kengät oli huolella mustattu etuosistaan, ja puoli vaunua tuijotti miestä ja hänen potentiaalista räjähdekassiaan: pitäisiköhän vaivautua kaivamaan kännykkä taskusta ja ilmoittaa viranomaisille oudosti käyttäytyvästä terroristitarjokkaasta? Tilanne laukesi kun mies pani kenkälankin pois ja kaivoi kassistaan joulumaiseman sisältävän läpinäkyvän superpallon, jota hän alkoi pompotella, kunnes jäi Chelseassa pois. Sitten viereeni istahtikin amisviiksinen latinoteinikundi, joka hytkyi ja räppäsi puoliääneen korvalappustereoidensa tahdissa Atlantic Avenuelle asti.

Bensonhurstissa, New Yorkin Pikku-Sisiliassa, elämä on nykyään hiljaista ja porvarillisen mukavaa koska "kaikki mafiapomot ovat vankilassa tai kuolleet" - tai näin ainakin ulkopuoliselle uskotellaan. Hämärien liiketoimien ja huumekaupan sijaan asukkaat kilpailevat nykyään keskenään siitä, kuka ripustaa esikaupunkitaloonsa näyttävimmät jouluvalot. Talot ovat pieniä kartanoita, joiden edessä parveilee SUVeja; drivewayt ovat marmoria tai keraamisia laattoja, ja pihapuut ovat huolella muotoon leikattuja, tai ainakin viikuna- tai taatelipuita. Valot on varustettu yössä salaperäisesti napsahtavin liikkeentunnistimin, ja niitä on sen verran runsaasti, että esikaupunkilinnankin omistaja on vaivautunut pistämään pihalleen kyltin "You know we do this for you" ja puhelinnumeron, jota kautta voi ilmeisesti junailla oman shekkinsä yhteiseen sähkölaskupooliin. Kuvia? Digikamereni akku loppui kriittisellä hetkellä, joten tunnelmaan voi eläytyä muitten valopyhiinvaeltajien kuvia katselemalla täällä, täällä ja täällä.

Esikaupunkimetron asemalaiturilla saattoi vielä ihailla uudenvuoden vastaanottoon valmistuvia ihmisiä: stilettiavokkaissa horjahtelevia latinonaisia, oranssissa tötteröhatussa seilaavia teinejä, mustaa miestä, joka oli ostanut 99 centin kaupasta muovisen Happy New Year -silinterihatun, johon oli jättänyt viivakoodin ja hintalapun näkyvästi esiin, tai mustaa naista, jolla oli kampaus suoraan 80-luvun musiikkivideosta. Myös vuosi 2004-silmälaseja ja -pipoja näkyi siellä täällä. Porvarillisemmalla porukalla oli mukanaan kuohuviinipulloja. En tiedä minne kaikki juhlamieliset olivat matkalla: Times Squarella nousi vähän ennen puoltayötä junaan enemmän ihmisiä kuin siitä jäi pois, ja TV-lähetyksessä aukio hytkyi turistiporukoita, joten ehkäpä rauhalliset kotibileet vetivät alkuasukkaiden keskuudessa pisimmän korren.

Tänään teimme iltapäiväkävelyn Williamsburgin puolelle Brooklyniin. Vallitseva tunnelma oli krapulainen: muuten arkisen näköisellä keski-ikäisellä tädillä oli unohtunut kiillehiutaleet silmäkulmiin, ja muutkin L-junan matkustajat näyttivät vastaheränneiltä. Poikkeuksen muodosti edessämme istuva kolmikko, joka koostui sarjakuvalehteä ahmivasta huolella ehostetusta tummahiuksisesta tädistä, hänen vieressään istuvasta "näin kaakeloin kylpyhuoneeni" -oppaaseen täysin uppoutuneesta nuorukaisesta, sekä räikeästi meikatusta tuhruisesta entisestä megabeibistä, joka kurkki superkiinnostuneena vierustoverinsa kaakelointiopasta.

Williamsburg on sekasotku nuoria taiteilijoita, rönttöisiä latinokortteleita ja mustapukuisia hasidijuutalaisia - on aina yhtä säpsähdyttävää nähdä 1700-luvun puolalaisylimyksen huopahattuun ja viittaan pukeutuneiden parrakkaiden herrojen ajavan autoa. Graffitit kukoistavat ja rakennuskanta on matalia pastellisävyisiä murenevia teollisuushalleja. Katujen päistä pilkottaa Manhattanin siluetti. Manhattan on läheisyydestään huolimatta kuin eri planeetalta. Williamsburg on kaksikymppisten luovien ihmisten leikkikenttä, jossa on vegaaniravintoloita joka käänteessä. Katukuva on nuhjuisen trendikäs: kirpputorikama on in, pintailmiöitä näyttää olevan erityisesti poskille ulottuva peru-inka-pipo tai venäläistyylinen karvahattu, tosin mielellään oranssina tekoturkisversiona. Raha on silti tainnut salakavalasti kiemurrella antimaterialistiseen paratiisiin: meno on oudon harmitonta, peru-inkapipoja saa GAPista, ja jotenkin haiskahtaa siltä, että boheemin elämäntyylin takaa isin ja äidin perustama trust fund. Takkuinen taiteilijalookkin on ehkä sittenkin viritelty harkitusti L'Orealin Bed Head -tuotteilla.