Tänään on Memorial Day, kansallinen piknikpäivä ja BBQ-sesongin avaus. Meillä tämä päivä taitaa mennä matkarasituksesta toipumiseen. Elimistömme ehti sopeutua parissa päivässä länsirannikon verkkaisaan rytmiin ja pitkiin iltoihin, ja nyt Idän aikainen aamuherätys tuntuu siltä kuin olisi jäänyt jyrän alle.

Olimme siis pari päivää San Franciscossa, paikassa josta kaikki pitävät. Jopa ankaran esinaiseni naama heltisi kuin varkain kaihoisaan hymyyn kun kerroin lintsaavani seminaarista saadakseni nauttia länsirannikon liberaalimmasta ilmasta. Tälläinen yleinen suitsutus ei voi muuta kuin saada varuilleen: odotin siis lähinnä parin päivän tuulettumista ja pesäeroa tietokoneestani.



San Francisco herätti sarjan déjà vu -elämyksiä. Tunnelma oli oudon välimerellinen, tosin kylmempi ja kosteampi. Rakennuksissa oli hunajansävyjä: Barcelona? Lecce? Nizza? Napoli? Vuosisadanvaihteen tyyliset keikkuliratikat suoraan Lissabonista, ja murhaava lauantai-illan turistivyöry Firenzestä tai Venetsiasta. Ja newyorkilaisesta nollatoleranssinäkökulmasta mieletön määrä spurguja: rähjääviä kodittomia, huonovointisia heroinisteja, hippiaikojen roadkilliä. Matkat johdinautoissa ja paikallisbusseissa olivat värikkäämpiä kuin Hesperian päivystyspoliklinikan aula: huulensa oranssiksi tuhrinut musta nainen karjui aggressiivisesti koska koki ihmisten tuijottavan itseään. Vieressäni nainen huojui, mutisi ja voihki agitoituneesti itsekseen mandariiniksi, itki välillä, ja sormeili valokopioitua lehtistä kymmenen päivän kiertomatkasta Kiinan provinssipääkaupungeissa. Hotellin nurkilla pari ostoskärrymiestä karjui koko kirosanavarastonsa ohikulkijoiden niskaan. Aloin tajuta miksi Berkeleyssä koulutettu psykiatrituttuni mainitsi kadut keskeisiksi oppimispisteikseen. Kärsimys ei rajoittunut henkiseen puoleen: rampautuneet, sotien veteraanit ja terminaalivaiheen AIDS-potilaat vilisivät kaduilla ja kulkuneuvoissa goyalaisena painajaisena.



Toinen aspekti kaupunkiin oli tietysti jotenkin uniikin amerikkalainen: vauraat kukkulat, kullatuin korinttilaisin pylväin ja Crayola-värein koristellut puutalot, porvarillistunut ja kaupallistunut Haight-Ashbury, North Beachin ja Telegraph Hillin boheemiksi tekeytyvä raha, ultratyylikkään virtaviivaiset retroraitiovaunut, Castron sateenkaariliput ja lehtevien katujen viihtyisät puupöydät voisarvia ja latteja kuluttavine asukkeineen. Ruoassamme oli odotetusti useaan otteeseen avokadoa ja ituja. New Yorkiin verrattuna Chinatown oli käsittämättömän siisti ja viihtyisä. Lincoln Parkin rantajyrkänteen polkujen fantastisin kukin ja rehevin havupuin höystetyt näkymät San Franciscon lahdelle ja Golden Gate Bridgelle kilpailivat suoraan Amalfin sarjassa; puiston keskellä oli pseudokreikkalainen Kunnialegioona-museo, jossa juhlittiin jazzbandin säestyksellä Art Deco-näyttelyn martini-iltaa myöhäisen aukiolon kunniaksi. Museon tukipylväät olivat pukeutuneet vaivalla ajanhenkisiin muotiluomuksiin ja pyörähtelivät kultaisen auringonlaskun valossa. Hotellimmekin oli sekoitus luksusta, feikkiyttä ja tyyliä - eilen syntynyt, ei historiaa, itsetuntoa senkin edestä.



Tuntuu siis kuin olisi ollut jossain paralleelissa todellisuudessa, jossa ilmasto on lauhempi, värit kirkkaammat, nurmi vihreämpää ja sade ja sumu pehmeämpää ja jossa kesän vaatearsenaalin saa tuskatta ostettua tunnissa Anthropologiesta.
Luterilaiselle minussa tällainen varpusesta kolibriksi -elämä ei sovi suurina annoksina - siksi paluu takaisin nokiseen Itään on terveellistä, joskin tylsää. Coming up next, San Diego ensi viikonloppuna.

Työasiat alkavat tunkea jo korvista ulos, jospa nyt kerrankin voisin olla bloggaamatta niistä? Tulin tänään ajoissa kotiin, koska urakkani alkaa näyttää hyvältä.

Nyt on sitten ihanan lämmin mutta ei lainkaan kostea alkukesän ilta. Monta tuntia ihan vapaata aikaa... mitähän sitä tekisi?

Alakerran kuntosalin edessä oli joukko ihmisiä: omaatuntoa pisti, olen asunut kohta vuoden talossa jossa on hyvä ja ilmainen kuntosali. Jonka käyttöoikeus vaatii ohjattua perehdytystä ja jotain liability waiverien allekirjoitteluja. Perehdytys on tarjolla kerran-pari viikossa aina aikaan joka ei minulle joko sovi tai muistu mieleen. Sen kerran kun sinne marssimme täydessä tällingissä perehdytys oli mystisesti peruttu. Vetäisinkö lenkkarit jalkaan ja ryntäisinkö sinne nyt lopultakin perehtymään... mutta laiskottaa.

Asunnossamme vallitsee pölykoirien pandemonium. Pekka aivastelee anafylaktisen oloisesti, ja Antti pitäisi majoittaa ensi yöksi lattialle. Jospa imuroisi ja pesisi lattian? Nah... saman tien pitäisi pestä valkoisesta mustaksi muuttunut matto, ja siihen energia ei riitä.

Jääkaapista ovat taas lopussa kaikki juomat paitsi hiilihapponsa menettänyt tonic water ja äidiltä jäänyt sietämättömän äitelä Cherry Cola. Latinomarkettiin hakemaan pari gallonaa lisää perusnesteitä? Mutta vaikka matka on lyhyt, inhoan kävellä sinne projektin läpi. En pelkää kaupungin vuokrataloja, mutta minua masentaa maiseman rumuus, roskaisuus ja köyhyys. Ja tähän aikaan vuodesta marketissa haisee taas mätä liha.

Tietysti voisin pakata ylihuomista matkaa varten. Huomenna on taas tiukka päivä, ja olisi positiivinen yllätys, jos ei tarvitsisi viskoa viimeisillä voimilla iltayhdeltätoista viikonloppulaukkua kasaan. Mutta matkalaukku taitaa edelleen olla puoliksi purkamatta viime reissulta...

Alakerrassa voisi myös käydä maksamassa ilmastoinnista aiheutuvan ekstrasähkölaskun ja tilata härvelin asennuksen, lopultakin. Mutta täytyykö sitä suorittaa joka minuutti elämäänsä tehokkaasti? Enkö saa vain olla rauhassa?

Ehkä annan periksi ja ihan vain vegetoin. Selaan NY Timesiä, naistenlehtiä, ehkä vähän käyn ulkona. Niin virikeköyhäksi elämä on mennyt, että viikon vähäinen tähänastinen valopilkku on ollut jonkin lehtipalkinnon voittanut sisustusjulkaisu Budget Living. Innostuin siitä, kun luin NY Timesin viikonloppusivuilta, että sen Vassarissa koulutettu päätoimittaja Sarah Gray asuu meidän nurkillamme Harlemissa renovoidussa brownstonerötiskössä ja valitsi haastattelupaikakseenkin Manhattanin kaikista houkutuksista Max's Cafen Amsterdam Avenuelta (siis ihan melkein sen haisevan latinomarketin vierestä). Ostin lehden sunnuntaina Broadwayn lehtiparatiisista, jonka omistaja blastaa oopperaa ja Brahmsia.

Budget Living oli mainio - tuttu ja turvallinen sisustus&lifestyle-lehti vähän quirkyna ja offbeatina. Ei mitään tylsiä matkareportaaseja paratiisisaarista - featured matkakohde oli Red Hook Brooklynissä ja Truth or Consequences, New Mexico (ja kylkiäisenä juttu trailerien restauroinnista). Pölynimuriesittelyssä Eurekan RetroVac - pahus, jos meillä olisi tuo, olisin jo imuroinut. Muotia Targetista ja Searsista (menee ehkä jo minullekin liian pitkälle). Martha Stewartia 70-luvulla syntyneille. Viimeinen niitti oli lehden väen toimittama kirja Home Cheap Home. Viik! Luottokortti vinkaisi, kirja ja lehti tilattu (saa myös Eurooppaan). Vuosikerta ainoastaan puolet kalliimpi kuin Vogue!

Ja Susanna, jos luet tätä, korvissani pyörii edelleen kommenttisi Gloria-lehden kritiikittömästä materialistisen maailmankuvan kauppaamisesta. Täällähän on ihan mahdollista ja sosiaalisesti hyväksyttyä maksaa kenkäparista $450 ja käsilaukusta $8000, mutta jotenkin mielekuvituksettoman konsumerismin ihannointi tympii.

Keräilijä-metsästäjä minussa innostuu vain, jos löytää Chloen housut 20 dollarilla, tai Lacroixin kengät 90% alennuksella. Eikä niin hirveästi siitäkään - tavaraa on ihan liikaa ja on vaikea elää nomadisti jos kaapit pursuavat romua. Toisaalta pitkä pesäero Euroopasta on selvästi vähentänyt esteettisten kokemusten määrää elämässäni - olen vajonnut takaisin IKEA-kalusteiden ja muovimattolattioiden ankeuteen. Nomadikin kaipaa verhotankoja. Siksi annos eskapismia on tarpeen, vaikka sitten sitä laatua joka opettaa scavengaamaan oikeita roskalavoja.

Viimeviikkoisen oraakkelin ennustukset näyttävät toteutuvan pelottavaa vauhtia. Väitöskirja on nyt tiedekunnan kansliassa lukuunottamatta yhteenvetotekstiä, jota kirjoitin koko viikonlopun ja viimeistelen vielä alkuviikon - kiltti opintosihteeri jaksoi tulostaa kymmenestä eri liitetiedostosta painatuslupahakemuksen. Fantastiset ohjaajani jaksoivat selailla pikavauhtia käsikirjoitustani kesken helatorstaivapaiden ja rekrytoida esitarkastajat. Muut ympäristöolot kyllä nostivat tien pystyyn omasta puolestaan miten parhaiten taisivat: sää muuttui kosteaksi hellehelvetiksi, mikä tuotti nihkeitä näppäimistöhetkiä makuuhuoneen nurkassa silloinkin kun mieli paloi oikeasti maleksimaan Brooklyniin tai brunssille Inwoodiin. Sunnuntaina irrottauduin tekemään pienen aamukävelyn, mutta sain rangaistukseksi lievän auringonpistoksen / dehydraatiotilan joenrannan paahteesta.

Tunnit tulevat olemaan viimeistelyvaiheessa kortilla, mutta tänään sain sen verran inspiraatiota pohdintaosaan että eiköhän tuo tuosta. Antti-velikin (joka motivoi minua flash-pähkinällä kesken kiireisimmän kirjoitussession) paukahtaa tänne CEBITiä varten huomenissa, ja torstaiaamuna Pekka ja minä lähdemme hermolomalle San Franciscoon reilun nelivuotisen väitöskirjaprosessini finaalin kunniaksi.

Siinäkin oraakkeli taitaa olla oikeassa, että en taida päästä kesäkurssille, jonka jonotuslistalla olen. Vielä perjantaina näytti lupaavalta, mutta huomenna pitäisi lampsia suunnilleen viittä minuuttia ennen kurssin alkua tarkistamaan tilanne, joka näyttää erittäin synkältä. Sääli sikäli, että kyseessä olisi vaativa ydinoppiaineeni, ja kesäintensiivillä voisin panostaa tiiviiseen tahtiin asian omaksumiseen ja saada koko homman pakettiin heinäkuun alkuun mennessä.

Kaksi muuta kurssiani ovat ainakin alkuun ihan pilipaleja. Kuluneen kevään aikana olen suorittanut kaksi hypervaikeaa ja äärityölästä kurssia, joiden jälkeen ihan mikä tahansa tuntuu levolta - paitsi ehkä se kurssi jolle en varmaan nyt pääse. Hermoilin ihan turhaan etukäteen miten jaksan kaksi aamuyhdeksästä iltayhdeksään kestävää työpäivää viikossa. Uusista kursseistani toisen haastavin tehtävä on kuullunymmärtää israelilaisen opettajan aksenttia (no mean feat sinänsä). Toisen aluksi tänään sain kertoa mikä on nimeni ja lempivärini, ja sitten leikittiin kivoja temppuja open johdolla kukin omalla pikku kannettavallaan ihan kuin yläasteella ikään. Sain myös kertoa muillekin miten jännä maa Suomi on (jännä= hyvät melkein ilmaiset terveyspalvelut, vähän teiniraskauksia, ja kai meillä on edelleen jälkiehkäisyä saatavilla reseptivapaasti? Amerikkalaisten vinkkelistä tuo kaikki on saavuttamatonta utopiaa - vuonna 2002 New York Cityn nuorin synnyttäjä oli 12-vuotias, ja alle 17-vuotiaita synnyttäjiä oli reilut parituhatta). Kivana uutena leluna kaikki kurssin kiltit tytöt saivat kaulaansa pikkuisen oma flashmuistipalikan. Tunnelma oli kyllä tosi mukava, opettajassa oli game show hostin vikaa, ja sit me niinku sillaj leiqittii vähä The Price is Rightii. Ja peruskoulumeininqii jatqu sillai et mä duunasin itelleni post-itille tosi söden minilukkarin, niinku et mä tota varmaan muistan mennä kouluun oiqeina päivinä oiqeesee aikaa. Siistii! Jos tämä kehitys vielä jatkuu, alan varmaan kohta merkitä iin pisteet sydämenkuvina ja harrastaa punaisia tuoksuvia kuulakärkikyniä ja teinikalentereita.

Pettymyksenä niille, jotka haluaisivat nähdä kyseisen Michael Mooren elokuvan (minä ainakin olen kiinnostunut, mutta lanseerauspäivä on tiettävästi vielä Yhdysvaltojen osalta auki) tämä juttu käsittelee tylsää mutta vaihtolämpöistä toimistoelämää.

Työ ei tekemällä lopu - näillä näkymin viikonloppukin hujahtaa artikkelien ääressä. Kirjoitin aamupäivän hiki hatussa kilpaa kellon kanssa. "Hiki" muuttui tänään konkreettiseksi todellisuudeksi: kun tulin aamulla töihin, yleensä pakastinmaisesta huoneesta löyhähti vastaan tropiikin lämpö ja kosteus, vaikka käytävällä oli aivan viileää. Lähdin jäljittämään oikun syytä.

Koska tämän rakennuksen ilmastoinnin feng shuissa on jotain perustavaa laatua olevaa vikaa, kylmä ilma tulee meille ja kuuma menee seinän taakse. Ehkä siksi naapurihuoneessa on pitkin kevättä riidelty kaikesta, mukaanlukien lämmöstä. J toi viilennyksekseen ovensuuhun siipiratasmaisen jättiläistuulettimen, joka käy B:n hermoille, koska se on aina tiellä. Kiltille ja hiljaiselle puertoricolaiselle R:lle mikään lämpömäärä ei ole riittävä, mutta hän ei jaksa riitaan sotkeutua, ja niinpä hän yleensä palelee villatakkinsa uumenissa. Huonekohtaista termostaattiahan kellään ei tietenkään ole.

Minulle ja Deidrelle ei ole tullut mieleenkään vetää mukaan korkeampia voimia lämmönsäätelyyn, sillä asioihin reagoidaan täällä yleensä viiveellä ja virheellisesti. Siinä vaiheessa pari viikkoa sitten kun kummankin sormet alkoivat kohmettua näppäimistöllä, otimme oma-aloitteisesti käyttöön talvella meille hankitun keraamisen lämpöpuhaltimen. Naapurihuone oli kuitenkin lopulta kypsynyt tekemään valituksen saunastaan, jonka seuraksena ilmastointi oli viritelty uudelleen: käytävillä ja kubikkeleissa puhalsi hyinen viima, ja koko kerroksen huoneissa vallitsi bikinitunnelma. Ainoa paikka, jonka lämpötila oli jokseenkin ennallaan oli tietysti J:n ja B:n sotatanner.

Olen siinä mielessä vaihtolämpöinen, että työ ei suju kun lämpötila ylittää jonkun kriittisen kynnyksen - alkaa nukuttaa ja laiskottaa liikaa, ajatus syrjähtelee. Niinpä nostin välittömästi äläkän liian kuumista työskentelyoloista. Pitkin päivää huoneessa ramppasi sitten väkeä kontrolloimassa lämpömittarien kanssa tunnenko harhoja, podenko kuumia aaltoja vai puhunko asiaa. Lämpötilaksi ei dokumentoitu 28 Celsiusta (miltä minusta tuntui) vaan 75 F. Näin korkea lämpö silti silminnähden pöyristytti amerikkalaisia, jotka on aivopesty ajattelemaan että kylmä toimisto kesällä on samanlainen luonnonoikeus ja demokratian inkarnaatio kuin halpa bensa, isot autot ja vähintään kymmenen ilmaista ohutta muovikassia tuliaisina joka kauppareissulta. Luokseni lähetettiin sinihaalarinen Frendien Joeyn latinoversio, joka rassaili aikansa hormeja, käänsi lopulta jostakin keskusyksiköstä termostaattia viileämmälle, dokumentoi vielä lämpötilan laskeneen 5 Fahrenheitia ja häipyi sitten eteenpäin.

Hetken ajattelin jo, että säätö toi tänne optimiolot. Nyt koen kuitenkin paranoideja tuntemuksia: talttuiko lupaavan viileä ilmavirta, alkoiko kuumuus ja kosteus sittenkin ryömiä takaisin?

Kämmenpohjia kuumottaa. Kannettava tuottaa sietämättömästi lämpöä. Haikailen niiden pakastinolojen perään - ne kun sai niin mukavasti tasoiteltua sillä irtolämmittimellä.

Ulkona sataa tihuuttaa. Sisään lepattelee enemmän tai vähemmän kuraisia viittoihin ja tummiin juhla-asuihin pukeutuneita hahmoja: sää ei suosi päättäjäisiä. Koulumme Commencement oli tänään, opiskelijat juhlivat maisterintutkintojaan. Suosittu TV-ankkuri on haalittu paikalle sairaalan puutarhaan jakamaan valittuja viisauden sanoja (Columbian SIPAssa puhui George Soros ja pääkampuksella pinnalla oleva näytelmäkirjailija Tony Kushner).

Akateeminen elämä ei täällä siirry kesälepoon - työtahti sen kun kiihtyy. Huomenna rekisteröidyn kesäintensiiville. Kahdet paperityöt lyövät ristiin. Ensi viikolla pitäisi jättää tiedekuntaan Helsingissä väitöskirjan käsikirjoitus, sillä tänään tuli naulana arkkuun viimeisen aukiolevan osatyön hyväksymispäätös. Enää ei tarvitsisi kuin puristaa yhteenveto-osa valmiiksi. Samaan aikaan alkavat täällä maisterinopinnot tositahtiin - niinpä pyörittelenkin transkriptejä ja painatuslupapapereita samalla kun yritän luikerrella pois alkeellisimmilta peruskursseilta. Jos onni suosii ja aikataulut pitävät, voin juhlia väitöstä jouluna ja maisterinpapereita vuoden kuluttua.

Vielä pitäisi siis jaksaa keskittyä ja kirjoittaa. On epäreilua että blogin kirjoittaminen on lähes yhtä kevyttä kuin hengittäminen, mutta artikkeliteksti syntyy kilpikonnan vauhtia. Niinpä vein kaikki tämänhetkiset huoleni oraakkelille.

Minä: Saanko väitöskirjan ajoissa valmiiksi?
Oraakkeli: Jos ympäristö sallii niin mikä ettei.

Minä: Pääsenkö sille kesäkurssille, jonka jonotuslistalla olen?
Oraakkeli: Et, jos vielä viivyttelet.

Alakerran ruokasali, joka yleensä varustaa minut lounaseväillä, pläyjäytti eteeni täksi päiväksi Chef's Cheese Platen eli tyrmäävän puolen kilon juustolajitelman, jonka höysteenä on seitsemän viinirypälettä ja viisi suolakeksiä. Elimistöni yrittää siis konvertoida tyydyttynyttä rasvaa aivojeni janoamaksi glukoosiksi samalla kun kokoan kuumeisesti katsausta lihavuuden ja energiansaannin genetiikasta. Tämä lähtötilanne motivoi viimeisen oraakkelikysymyksen -

Minä: Mitä söisin tänään illalla?
Oraakkeli: Kasvispizza.

Kiitos, tässäpä selvyys kaikkiin päivänpolttaviin ongelmiini.

Kostea ilma jyllää, kuumuuden kanssa ja ilman. Vilkaistuani viimeaikaisia kuvia itsestäni totesin että näytän epäilyttävän... pörröiseltä. Ilman suunnaton suhteellinen kosteus säkkäröittää hiukset kurittomaksi palloksi, jonka hallintaan tarvitaan pieni armeija erilaisia muotoilutuotteita.

Kullakin kulttuurilla on omat frizz wars -kikkansa: puertoricolaistytöt liimaavat hiuksensa vaseliinilla otsaan kiinni tasasivuiseksi kolmioksi. Afrikkalaishiuksiset työtoverini omaavat hiljaista tietoa öljyistä, rasvoista, tiskiaineesta, jheri curlseista ja pink lotionista. Suurin osa heistä letittää hiuksensa rastoille tai cornrow'ille, mutta yksi käy sitkeää ja tappion puolella olevaa taistoa kohti sileää suoraa hiusta - en ole uskaltanut kysyä onko aseena silitysrauta vai mikä, sen verran hapsuinen lopputulos on.

Eurooppalaishiuksiset naiset viettävät tunteja kylppärissä tai salongissa rautojen ja föönien kanssa, vain todetakseen että kypärä alkaa välittömästi ryppyillä metron nihkeässä tungoksessa: vastalääkkeeksi Upper East Siden luksussalongeissa tehdään hyperkalliita japanilaisia suoristuspermanentteja. Upper West Siden kanta-asujien lempilook taas on meikitön luomufeminismi, joten takkupää uppoaa tällä puolella puistoa melko kivutta katukuvaan.

Toisenlainen hiussota käynnistyi pari päivää sitten Williamsburgissa. Erittäin tiukasti ja hartaasti tooran ja talmudin kaikkia säännöksiä noudattamaan pyrkivien ortodoksijuutalaisten naisten kauneusvaltti on pitkään ollut kätkeä hiukset ulkomaailman näkyviltä. Hyvään lopputulokseen päästään esimerkiksi huivin, paksun hiusverkon tai peruukin avulla. Koska synteettinen peruukki vuosikymmeniä käytettynä ei tässä ilmastossa taatusti vetoa kehenkään, ortodoksinaiset ovat mielellään maksaneet jopa tuhansia dollareita käsinsolmituista luonnonhiusperuukeista, ja Borough Park on täynnä pieniä peruukkikauppoja. Nyt joku rabbi huomasi, että peruukkien raaka-aineena käytetty ihmishius tulee usein Intiasta, ja on kenties altistunut siellä hindutemppelien uskonnollisille seremonioille eli epäjumalanpalvelukselle - seurauksena peruukkien käyttäjät ovat kauhuissaan polttaneet viime päivinä epäpuhtaita hiuslaitteitaan nuotioilla pitkin Williamsburgin kadunkulmia.

Lehtikuvissa palavien peruukkien hius oli poikkeuksetta ylimaallisen suoraa ja kiiltävää. Milläköhän tempulla se on saatu aikaan...?

Olen vähän huolissani miehestäni. Entinen amerikkaskeptikko rakastaa New Jerseytä, osaa nimetä puolet senaattoreista ulkonäön perusteella ja on niin riippuvainen PBS:stä ja CSPANista että kun joskus täältä palaamme, Kalevankadun parvekkeelle tullee yrttitarhan sijaan satelliittilautanen. Autokuume on jo dokumentoitu. Viimeisenä villityksenään se meni ostamaan countrylevyn. Mitähän seuraavaksi?

Juuri nyt on elo melkoisen kivutonta - joskohan täkäläiseen tyyliin olisi vain solahtanut mukaan. Koti-ikävä ei erityisesti vaivaa: Amerikassa asuminen on helppoa ja mukavaa. (Tosin ei lasketa mukaan viranomaisasiointia: helmikuusta asti käynnissä ollut verotodistusprosessimme karahti kuiville koska emme edelleenkään näy verotoimiston systeemeissä. Ennakkoveroshekki kyllä lunastettiin, mutta kirjautui tietysti eri ATK-systeemiin. Verotoimiston virkailija neuvoi ainoastaan aloittamaan todistuksenhakuprosessin uudestaan alusta. Ensi viikolla pääsen myös taas käymään terveysvakuutustoimistossa - Eladia-neiti haluaa pitää yllä ystävyyssuhdettamme pyytämällä minua tuomaan pieniä shekkejä parin kuukauden välein.)

Helppoudessa kyse ei ole pelkästään kielestä. Maahanmuuttajalle elämän New Yorkissa tekee helpoksi sen, että kaikki muutkin ovat muukalaisia. Minulle tämä konkretisoitui eilen, kun pidin esitelmää Einsteinin diabeteslääkäreille. Annan joskus itselleni vähän anteeksi ajatuksen sameutta ja vastarepliikkien hitautta kun en puhu englantia äidinkielenäni. Havahduin äkkiä siihen, että paikan ylilääkäri, joka grillasi minua piinallisen terävästi, puhui englantia lievällä itäeurooppalaisella tai israelilaisella aksentilla. Menetin välittömästi tekosyyni älylliseen laiskuuteen.

Helppoutta ei ehkä kuitenkaan kannata yliyleistää. Tutkimuslaitoksesta toiseen kiertävät aivotransplantit, joiden kohdalla amerikkalainen unelma (tai ainakin homeownership ja minivan) varsin todennäköisesti toteutuu, eivät välttämättä edes kuulu niihin joita Lady Liberty alun perin kutsui helmoihinsa sanoessaan: "Give me your tired, your poor, your huddled masses yearning to breathe free, the wretched refuse of your teeming shore." Liberty-rouvan kutsu on ovela: työvoima on tervetullutta, laillisesti tai laittomasti, mutta viluisille kodittomille massoille rouva lupaa ainoastaan valaista kultaita porttia lyhdyllään.

Lääh - nihkeää ja kuumaa ilmaa jatkunut pari päivää. Eilen oli niin kova ukkosmyrsky että salamat tuntuivat jopa ikkunattomassa työhuoneessani. Kotona ilmastointilaite ei ole vielä asennettuna paikoilleen, joten uni muuttui äkkiä mukavasta levollisesta päivän päätöksestä isoksi dilemmaksi lismaisissa lakanoissa sätkiessä. Hämmästyin, että ylipäänsä nukuin viime yönä - väsymys ehkä auttaa.

Unelmoin suomalaisesta juhannussäästä (= kaksi villapaitaa, harmaa taivas ja tihuuttaa vettä).

Parin viikon sisällä pitäisi työstää 3-4 artikkelia. Tuntuu, että tunnit ovat kortilla. Olen niin overwhelmed että hairahdun bloggaamaan silkasta ylirasituksesta kesken työpäivän. Huomenna pitää herätä kukonlaulun aikaan ja jotenkin roudoutua oudoilla metrolinjoilla ja busseilla keski-Bronxiin: minua on pyydetty puhumaan aamuyhdeksältä Albert Einstein Collegen diabetesseminaarissa. Olen siellä todella oudossa joukossa, homogeenisestä kalpeanaamaisesta suomalaisväestöstä kertomani havainnot eivät välttämättä ole yleisöni odotushorisontista: esitystä pyytänyt henkilö rypisteli otsaansa: "Our catchment area is predominantly Hispanic - do you know anything about the body image of gay HIV positive Hispanic men?"

Kaikesta huolimatta kiva sinänsä saada treenausta - täkäläisessä koulutusohjelmassani jopa panostetaan hyvien esitysten valmisteluihin. Virittäytyäkseni tunnelmaan kävin kuuntelemassa pääkampuksella pari luentoa Neuroscience-seminaarissa. Columbia juhlii 250-vuotista taivaltaan haravoimalla kasaan pari nobelistia, Yhdysvaltain kansallisen terveysinstituutin osastonjohtajaa ja parintuhannen ihmisen yleisön tieteenteon ravintoketjujen kaikilta tasoilta.

Pääsääntö esityksissä tuntui olevan, että mitä isompi ja mullistavampi tieteellinen löytö, sitä yksinkertaisemmat diat. (Ehkä parhaat esitykset toimisivat kokonaan ilman dioja - Power Point is the devil. Mistä muistutus tänään kotilaitoksellani, jossa Sasser-virus aktivoitui kesken seminaariesityksen ja jumiutti esitysgrafiikat välkähteleviksi blue screeneiksi.) Tosin jossain vaiheessa ilmeisesti maine ja kunnia auttaa nobelistia palkkaamaan oman flash-animoitsijan jatkuvaa puherituaalirumbaa helpottamaan. Huomasin myös luennoitsijoiden bioja selatessani, että vastoin arkikokemustani lääkärinkin peruskoulutuksella voi ponnistaa hienolle tiedeuralle. Kliinisestä urasta tässä joukossa ei juuri pidetty melua, tosin eräs ylpeä Columbian kasvatti esiteltiin "Dr. X graduated from Columbia College of Physicians and Surgeons on the provision that he would never practice his skills on living humans." X totesi työskennelleensä ensimmäisen valmistumisensa jälkeisen vuoden patologina - ja sieltä lähtiessä provisio oli "We'll let you go - on the provision that you will never practice your skills on dead humans". Nykyään X ansaitsee leipänsä merietanoiden parissa.

Kiiruhdin töistä kotiin, sillä alkuillaksi on luvattu ukkosta. Hudson-joen yllä taivas oli oudon aprikoosinvärinen, ja Jerseyn yllä oli hyvin tummansinisiä pilviä. Portaita noustessa jyrähteli jo, ja nyt näyttää satavan.

Eilisiltana ja viime yönä ukkosti, ja ilma on edelleen kuumankosteaa. Kontrastina töissä on kuin jää-viileäkaapissa. Deidre ja minä palelemme välillä niin, että ekotehokkaasti pistämme päälle talvipakkasia varten varatun irtolämmittimemme, sillä ilmastoinnin säätöihin tavallinen kuolevainen ei tietenkään voi vaikuttaa.

Columbian työetuihin kuuluu ilmainen, suunnilleen kerran tunnissa kulkeva bussikuljetus työpaikan ja kodin välillä. Kuljetus on luksusta, sillä bussi ei pysähdy kertaakaan työpaikkani oven ja kotikorttelini välillä: se siis ilahduttaa vain niitä jotka asuvat jommallakummalla kampuksista, kuten me. Hyllyvillä penkeillä hyrisee lukeneiston hillitty charmi, ihmiset mutisevat tutkimusprojekteistaan, selailevat artikkeleitaan ja apurahapapereitaan, nukkuvat tai pelaavat elektroniikkapelejä. Vaihtoehtoiset kaupungin bussit matelevat kortteli kerrallaan ja seisahtuvat välillä kokonaan muutamaksi minuutiksi lastaamaan kyytiin pyörätuolin-pari. Bussien penkit ovat tahraisia ja elämä värikästä - minulla on usein kunnia olla M4:n ainoa Caucasian.

Työpaikan metroasema, 168. katu, taas on likaisimpia paikkoja jossa koskaan olen ollut. Betonilaiturille ja kaariholveihin on pinttynyt liki sadan vuoden noki, hiiret ja rotat vilistävät, onnettomat asunnottomat yrittävät torkkua, ja ruuhka-aikaan satapäiset ihmislaumat sulloutuvat hisseihin. Kaikki tämä vielä menee, mutta viimeisen kuukauden aikana asema on alkanut haista epäilyttävän läpitunkevalle - en tiedä onko kyseessä vain jokin raikaste, torakkaspray, DDT, Agent Orange vai muu terveyseliksiiri, enkä oikeastaan välitäkään tietää, haju vain jotenkin puistattaa. (Tämä maa on ilmanraikastimien mekka: ostin viikonloppuna pussin vehnäjauhoa, ja ihmettelin kun kotona jauhot tuoksuivat vahvasti myymälän metsäkukka-raikasteelle.)

Omalla metroasemallamme (joka tuossa blogin otsikkokuvassakin komeilee) on tehty ainakin viime kesästä lähtien remppaa, johon tietysti sisältyy altistuminen asbesti- ja lyijypölyille. Nyt purkuhommat alkavat olla ohi ja aseman sähköjä viritellään uusiksi. Tästä johtuen joka aamu saa arvailla mitkä aseman eri nurkilla sijaitsevista hyperkapeista liukuportaista toimivat. Viime aikoina olen tuntenut itseni joka aamu pikkusieluksi: minua suututtaa se, että aiemmin kiltisti ylöspäin menneet portaat kulkevat nyt väärään suuntaan, ja että niiden korvikeportaat ovat lukittu rullakko-oven taakse. On siis pakko loikkia henkensä kaupalla vilkkaan ja sekavan Broadwayn yli kolmansille rullaportaille, jotka ovat melkein aina rikki, kumotun pikaruoan ja muun tahman peitossa.

Lueskelin aamulla töissä teorioita siitä, miksi Suomessa on maailman korkein nuoruusiän diabeteksen esiintyvyys: eräs hypoteesi liittyi suomalaisten liialliseen siisteyteen. Vastapainoksi nykyisillä kotinurkillani Harlemissa on taas Yhdysvaltain korkein lasten astman insidenssi liittyen ahtauteen ja asuntojen saastumiseen rottien ja torakoiden ulosteesta.

Juuri kun saimme eilen varattua lomailulennot Kaliforniaan töissä selvisi että minulle tarjoutui varasijapaikka matkaamme seuraavalle viikonlopulle jonkin liittovaltion viraston kokonaan maksamalle kokousmatkalle San Diegoon. Luvassa hyvää seuraa ja trooppinen resort, miten ihmeessä voisin kieltäytyä?

Matkaan sisältyy silti kysymysmerkkejä, sillä kokoushotelli on ihan täynnä, joten majoitus edellyttää temppuilua. Ja jos takaisin pitää kiiruhtaa redeye-lennoilla ja lentokentältä suoraan luennolle, pitää vielä pohtia reissaamisen mielekkyyttä. Varsinkin kun nyt on muutenkin kamala hoppu kaikenlaisten työasioiden kanssa. Jos olisi yhtään joustonvaraa, kannattaisi tietysti ottaa viikko lomaa ja ajella hiljaksiin San Franciscosta San Diegoon viinitarhoja painottaen, sillä Memorial Dayn vuoksi matkojen väliin jää ainoastaan kolme työpäivää. Näillä näkymin Itärannikolle on kuitenkin palattava, sillä kesäkuuni näyttää äärimmilleen pakatulta.

Eilen mietiskelin, onko edes järkevää hoputtaa itseään työntekoon asettamalla lomamatka takarajaksi kiireen keskelle. Ainakin tänään edessä olevalla pikku hengähdystauolla tuntuu olevan piristävä vaikutus, olen jaksanut huhkia ikäviä rutiinijuttuja ja kirjoitushommia pois. Muuten alkukesä näyttäisi ihan Sisyfuksen urakalta, yhden valmiin asian tilalle tulee jatkuvasti kolme keskeneräistä. Viime viikolla odottelin vireillä olevia yhteistyöprojekteja pöydälle, ja tulivathan ne sieltä - kaikki kolme yhtä aikaa tänä iltana, kaikkiin pitäisi reagoida HETI. Lopputenttikin huomenna on, tietysti.

Kummallinen tämä matkasuma kyllä on, sillä olen ensimmäisen ja ainoan kerran käynyt Kaliforniassa 15 vuotta sitten. Nyt pitäisi sitten tuottaa hiilidioksidipäästöjä viikon välein... Kannettavan tietokoneeni akun kuntokin kertoo että elämäni ei ole ollut kovin liikkuvaa viime aikoina. Tilasin Ebaylta uuden puhkikärähtäneen 5 minuuttia varausta pitävän nykyisen tilalle jotta voin tehdä töitä lentokoneessa tarpeen vaatiessa.

Eskapistisesti en ole aiheesta aiemmin jaksanut kirjoittaa, mutta tietysti kaiken tämän räpeltämisen keskellä olen kauhuissani seurannut koko ajan paisuvaa Irakin vankilakidutuskriisiä: New Yorkerissahan oli aiheesta jokin aika sitten paljastusreportaasi. Enemmän kuin mistään muusta kertoo koko juttu niistä onnettomista sotkuista jota syntyy kun gung ho -mentaliteetilla varustettu tuskin koskaan kotimaastaan poistunut ja huonosti palvelukseen valmennettu reserviläislauma rynnistää "luomaan järjestystä" täysin vieraisiin oloihin. Nykyhallituksen mustavalkoistava ja bolsevistinen jos et ole meidän kanssamme olet meitä vastaan -valtapolitiikka ja omaperäiset Geneven sopimuksen "tulkinnat" selkeyttävät tilanteen rivimiehen ja -naisen kannalta päivänselväksi: koska irakilaiset vangit ovat evil, heitä on tietenkin oikeus kohdella kuin eläimiä.

Täällä lämpötilat singahtelevat äärimmäisyydestä toiseen, sillä välillä tuulee Karibialta, välillä Labradorilta. Koska mielettömät helteet eivät iskeneet viikonloppuun vaan on ollut pikemminkin hieman viileää, olemme viettäneet sisäpainotteista viikonloppua ilman suurempia omantunnontuskia.

Eilen oli kiva lauantai: köröttelimme ensin bussilla Upper East Sidelle katsomaan El Museo del Barrioon näyttelyä MOMAn latinalaisamerikkalaisen taiteen kokoelmista. Näyttely oli mainio, juuri sopivan kokoinen, ja audioguiden avulla saimme normaalia enemmän irti jopa autistisen näköisistä 60-luvun op art -teoksista ja betonilla täytetystä kirjoituspöydästä.

Kotona ryhdistäydyimme monen, monen päivän ravintola/valmisruokaputken jälkeen väsäämään jokakeväistä suosikkia, parsapizzaa. Pekka kävi kiltisti Fairwayssa ja toi tosi herkullista vihreää parsaa, tuoremozzarellaa (ilmeisesti vastikään jossain Jerseyssä tai Brooklynissa kokoonkeiteltyä) ja kulman viinakaupasta Sauvignon Blancia. Uuni savutti niin että palohälytin alkoi huutaa, mutta kotiruoka maistui taivaalliselta.

Innostuimme suunnittelemaan parin viikon päähän matkaa San Franciscoon. Kalifornia on täältä miltei yhtä kaukana kuin Suomi, joten emme taida tulla poikenneiksi sinne muuten vain. Toukokuu on niin kammottavan työntäyteinen ja kiireinen, että kaipaisin pitkää viikonloppua henkireiäksi, vaikka se taitaakin sisältää yli 12 tuntia lentokoneessa istumista. Matka tuntui loksahtavan melko kivasti kohdalleen, boutique-majoitukseen erikoistuneella Kimpton Groupilla jolla on kivoja hotelleja DC:ssa (kuten suosikkini Rouge ja Helix) on valtava edustus San Franciscossa.

Perjantaina tuli täällä ensi-iltaan Sundancessa menestynyt dokumentti Super Size Me. Sen on tehnyt NYU:ssa opiskeleva Morgan Spurlock, joka kehitti itselleen rytmihäiriöitä ja rasvamaksan ahtamalla kuukauden ajan itseensä päivittäin kolme herkullista ja tasapainoista McAteriaa. Idea oli sen verran hassu että kipitimme Lincoln Centerin Loew'siin katsomaan elokuvan heti tuoreeltaan. Vaikka tematiikka toi vähän mieleen työasiat ja erityisesti väitöskirjan yhteenveto-osan, jonka pitäisi olla ihan kohta painatuslupa-anomuskunnosssa, ja vaikka leffa sekä näytti että kuulosti kotitekoiselta, suosittelen sitä, koska se on sekä hauska että varsin asiallinen. Ainoa vähän outo kohta oli viittailut siihen, että pikaruoka aiheuttaisi riippuvuutta. Olen totaalisen allerginen kaikille riippuvuussalaliittoteorioille. Meissä leffa aiheutti tarpeen kävellä kotiin koko reilun 50 korttelin matka, ja syödä iltapalaksi pelkkää lähdevettä ja mansikoita.

Sen verran elokuvalla on jo ollut kerrannaisvaikutuksia, että McDonald's Corporation ilmoitti että supersize-menut (onko niitä Euroopassa ikinä edes ollut?) häviävät asteittain, ja tilalle tulee aikuisten Happy Meal, jossa on mukana askelmittari, kuntoiluohjeita, vettä ja salaattia. Tosin ko. firman tuntien salaatissa on varmaan enemmän energiaa kuin pienemmissä purilaisissa. Täällä ei juuri tule syötyä pikaruokaa, mutta viime sunnuntaina kävin lentokentällä katsastamassa, ovatko askelmittarit jo saapuneet. Eivätpä tietenkään - jouduin turvautumaan BigMaciin, enkä voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen miten kaikissa kääreissä ja paperipusseissa poseerasi toinen toistaan lihaksikkaampia atleetteja vihjailemassa millä ruokavaliolla räjähtävä lihasvoima kehittyy.

On kivaa, kun työkaverit kehuvat vaatteita, meikkiä, käsilaukkua, kenkiä. Kukapa ei positiivisista kommenteista nauttisi? Floridan-matkallani kiinnitin asusteisiin yhtä paljon huomiota kuin esitykseeni, ja sain sekä SJP-pisteitä että rakot stilettisandaaleistani.

Amerikan-työkaveritkin alkavat tajuta että filing cabinetistani löytyy puolet tusinat vaihtokengät niitä päiviä varten jolloin en jaksa hiippailla hupparissa ja kumipohjissa. Jopa likinäköinen sosiologiesimiehemme kommentoi viime viikon seminaarissa "You guys, do you have some kind of a fashion contest going on? You seem to coordinate your outfits every week..."

Siksipä olinkin vähän hämmästynyt, kun työtoveri toisensa jälkeen kommentoi tänään: "Are you OK?" ja "You look tired." Vakuuttelin olevani kunnossa, ja tunsin oloni hämmästyneeksi, sillä mielestäni tänään on ihan tavallinen päivä. Toki kävin vessassa kurkkaamassa että naamalla ei ole tonnikalasalaattia, kuolavanoja, verta tai jotain muuta asiaankuulumatonta. Ei havaintoja. Kommentit jatkuivat: "Having a bad day?" "You're kinda pale." "Take it easy, get a rest." "Are you OK?"

Ehkä en sitten vain itse huomaa purppuranvärisiä silmäpusseja, tuhkanväristä naamaa ja lysähtänyttä olemusta. Lienen tömähtänyt arkeen naama edellä ja huikeaa univajettani paikkaamatta. Lisäksi olen viimeiset kaksi päivää pakertanut lukukauteni kulminoivaa take home examia. Luennoitsijallamme on kuningasidea upottaa meidät untuvikot tosielämän sotkuisiin analyyseihin projektinomaisella loppukokeella. Odotin mukavaa ja kivaa pikku askaretta. Ajattelin, että minulla ei ole hätää, kun olen jo oikeastikin tehnyt tuollaisia analyysejä suunnilleen yhden väitöskirjan verran. Sitten latasin kurssini nettisivulta tehtävänannon, 16-sivuisen sekavan pdf-tiedoston. Ajattelin selvittäväni kokeen päivässä, mutta pelkästään kysymyksenasettelun ymmärtämiseen meni pari tuntia. Näillä näkyminen aikaa pitää "pikku projektiin" investoida vielä kolmaskin päivä.

Tosin kovin freesejä eivät ole muutkaan lähi-ihmiseni. Deidre painui työlästyneenä ja puhkinaisena after work -drinkille onnistuttuaan tänään saamaan huikean palkanalennuksen sivuduunistaan, kaksi Sasser-tartuntaa, kännykkänsä katoamaan jäljettömiin ja oman take home examinsa tuskin alulle. Ja Fede, joka rustaili kauhealla kiireellä yhteisartikkelimme käsikirjoituskorjauksia eilisellä lennollaan Lontooseen, sai kolmipäiväisen urakkansa päätökseen, huokaisi helpotuksesta ja tuhosi peruuttamattomasti ja lopullisesti ainoan kappaleen tiedostoaan.

Nyt on siis legitiimi syy lösähtää sohvalle ja silmäillä toisella silmällä Frendien päätösjaksosta yhden sukupolven lopullista saapumista keski-iän satamaan, toisella The Devil Wears Pradaa (lentokenttäpokkari: Voguen Anna Wintourin entinen assistentti narisee siitä miten rankkaa on toimia PA:na ja päätoimittajan juoksutyttönä kipittämässä latteja Starbucksista. Valitettavasti kirja on aika surkeasti kirjoitettu - viihdeopus joka vikisee victim-äänellä ja viljelee überlatteuksia on kohtuullisen työlästä luettavaa).

[Orlando International Airport]

Takana on kolme vuorokautta konferenssielämää Orlandossa Floridassa. Orlando on paikka, jossa ei olisi yhtään mitään, jollei sinne olisi rakennettu Disneyworldia ja puolta tusinaa muuta isoa teemapuistoa – kohde, jonne raahataan kakarat uimalelujen ja kylmälaukkujen kera pulikoimaan sisämaan lämpimässä kloorivedessä, jos rahkeet eivät riitä pitemmälle. Keskelle vihreää vähän rämeisen näköistä ei-mitään on ripoteltu pastelli- ja neonsävyisiä temmellysparatiiseja ja niihin liittyviä hotellikomplekseja.

Tällaisessa viihdytystehdasympäristössä järjestetty tieteellinen kokous on mielenkiintoinen. Pukeuduimme villatakkeihin ja shaaleihin jotta emme saisi paletumavammoja äärimmilleen ilmastoiduissa kokoussaleissa: hisseissä törmäsimme vyölaukkuihin ja uimarenkaisiin sonnustautuneisiin perheisiin ja hölläsimme villahuiveja, sillä kulku asuintornista jättiläisparkkipaikan yli vastasi haaleaa saunaa lämmöltään ja kosteudeltaan. Sviittini oli tyyliltään normaalia motellitasoa. Siinä yhdistyi mielenkiintoisella tavalla kallis hinta ja halpa laatu. Toki määrästä tinkimättä: yhden hengen käyttöön oli tietysti varattu kaksi televisiota ja vuodetta, kolme huonetta ja baarikeittiö. Toisesta ikkunasta saattoi ihailla rämeikköä, kahta läpikulkutietä ja minikokoista strip mallia, toisesta höyryävää turkoosia allasta, palmuja ja vesiputousviritelmiä.

Kenties siitä johtuen että en odottanut teemapuistohirvitykseltä yhtään mitään matka osoittautui sittenkin valtavan hauskaksi. Tutustuin lukuisiin kivoihin uusiin ihmisiin. Esitykset menivät hyvin, ja vaikka totesin että alallani ei mitään mullistavaa sitten viime kokouksen ole tapahtunutkaan, uusia ideoita, käyntikortteja ja kontakteja kertyi mukavasti.

Parasta, kuten aina, oli tietysti sivuagenda: solahdin mukaan northcarolinalaisten tuttavieni laumaan, jota oli vahvistettu parilla mukavalla, sosiaalisella ja tanssitaitoisella italo-amerikkalaisella pikkuveljellä. Kun sulloimme pikkuautoon allekkain ja päällekkäin kymmenen ihmistä, apilanlehtiliittymien kurvit alkoivat tuntua jännemmiltä kuin vuoristorata, ja tusinaravintolan 70-lukuhitit, tapakset, napatanssijat, tulennielijät ja congajonot oikeasti viihdyttäviltä. Kun tarjoilijat nykivät meitä pois pöydiltä tanssimasta, teeskentelimme olevamme postmodernisti kitschisen Michael Gravesin Swan-hotellin vieraita ja solahdimme sen läpi nuokahtaneeseen diskoon, joka onnistuneesti jäljitteli Tapiola Gardenin tunnelmaa. Mielenterveystiimistä kuoriutui esiin akrobaatteja ja diskokuninkaita: kurpitsat muuttuivat tuhkimoiksi, kellot pysähtyivät ja lasikengistä tuli kaikille rakkoja, mutta jatkoimme parketilla paljain jaloin.

Seuraavana aamuna freesisti seitsemältä luennolle ja plenaareja ja workshoppeja iltakuuteen. Ukkonen muutti viimeisen illan poolside partyn karibiabileiksi kokolattiamatolla – eurooppalaiset ystäväni fuusioituivat UNC-jengiin, ja kävimme yhdessä tutustumassa Pleasure Island –teemapuistoon. Vilkkuvaloista, ilotulituksista, pikahäitään juhlivasta mikkihiirikorvaisesta morsiamesta ja pyörivistä tanssilattioista huolimatta paikka tuntui väsymyksemme läpi varsin väkinäiseltä, eivätkä huonon maun kukkasetkaan enää jaksaneet viihdyttää. Paluumatkan amerikkalaista unelmaa Etelä-Venäjältä etsimään tullut taksikuskimme ilmeisesti vaistosi kuljettavansa takapenkillään wieniläistä psykoanalyytikkoa, ja jakoi kanssamme käänteisen tuhkimotarinansa: oli liukunut laman seurauksena bisnesmaailman keskijohdosta ratin taakse, ja kärsi nyt munuaisongelmista ilman terveysvakuutusta ja kirosi seudun koulujen huonoutta ja lähiöiden slummiutta.

Lentoni alkaa nyt boordata - tai preboordata. Kun kaikki lasten kanssa matkustavat kutsutaan asettumaan paikoille ensimmäisinä, meitä muita matkustajia ei isoon JetBlue-Airbusiin jääkään lastattavaksi kuin ihan muutama. Huvipuistotunnelma jatkunee siis lennollakin.