Tänään on se päivä jolloin kiskotaan esiin mastodonttimatkalaukku, mietitään mukaanotettavien kesä- ja talvivaatteiden suhde (jätänkö hellevaatteet ja flip-flopit kokonaan Amerikkaan?), tungetaan laukkuun pari kiloa työpapereita (joita U.S. Mail ei huolinut lentopostiin vaan palautti työpöydälleni potentiaalisena pernaruttokirjeenä - ryhdyn siis itse kirjekyyhkyksi) ja kaikki talven aikana luetut Helsinkiin joutavat kirjat.

On mukava tulla Suomeen, mutta samalla jo vähän valmiiksi ikävä kesäisin karibialaisten olohuoneiksi muuttuvia kotikatujamme, kivoja työkavereitani, erityisesti Larrya ja Deidreä, Riversiden avaria "pariisilaisnäkymiä" ylväälle Hudsonille 158. kadun tienoilla, metrojen kolinaa, nuujookaksenttia vääntäviä rakennusmiehiä, iltapäiväukkosia ja viikonloppujen Brooklynia.

Töissä sihteerimme tapetoivat lobbymme tähtilipuilla. Kansakunta on muuten tietenkin taas korostuneessa valmiustilassa. Lähtiessäni lomalle ovimieskin huikkasi: "Have a patriotic weekend everyone." Jo valmiiksi pienessä koti-ikävässä tajusin hetken aikaa miksi amerikkalaiset aina hössöttävät niin kovasti isänmaastaan.

Onneksi tännekin pääsee vielä takaisin.

Tein sen taas. Viime kesänä kiduin elokuun helteissä Suomessa kuumeisena tahmeissa lakanoissa Amerikkaan-muuttoa edeltävällä viikolla, jolloin olisi pitänyt siivota ja pakata. Nyt ei ole kuumetta, mutta olo on kuin päästä amputoidulla, Kleenexejä kuluu ja kurkku on tulessa. Yhteinen tekijä tautien takana ovat nopeat lämpötilanvaihdokset helteestä paleluun. Olen herkkä ilmastoinnin provosoimille kylmettymisille. Kotona ja töissä osaan jo jotenkin varautua vallitsevaan lämpötilaan, mutta en ikinä muista että metroon, bussiin ja junaan pitäisi helteilläkin ottaa mukaan villatakki tai -shaali, jopa kaulahuivi. Koska joudun usein kaupungille lähtiessä tahmaamaan ihoni SPF 50:llä, minkään vaatteen, etenkään pashmina- tai silkkihuivin liimaaminen titaanipastaiseen vaaleankiiltävään nahkaani ei tunnu järkevältä.

Jo eilen Bostonista kotiin siirtyessä oli oudon haluton ja vetämätön olo. Kun junamatkalla nenä alkoi tippua vettä solkenaan, tajusin että olen sairastumassa kesäflunssaan. Suosittelen muuten sydänkesän Amtrak-reissua Bostonista New Yorkiin vaikka se on viisi-kahdeksan kertaa bussimatkaa kalliimpi: Rhode Islandin ja Connecticutin rantamaisemat ovat hyvin idylliset, niitä unohtuu helposti katselemaan. Interstatelta taas ei näe paljon mitään. Lisäksi junissa on sähköpistokkeet mahdollista työpuuskaa varten, jalkatilat ovat mainiot, ja Amtrak sylkee matkustajansa Penn Stationille lyhyen metromatkan päähän kotoa - näistä syistä kehitän aina tekosyitä miksi juna sittenkin kannattaa bussia paremmin.

Tänään missasin kipeän olon ja yleisen väsymyksen vuoksi sekä Gay Pride -paraatin että hummerikekkerit - tosin lohdutukseksi Annie Hall -tyylinen elävien hummerien teurastus olisi muutenkin lykkääntynyt juhlien isännän ruokamyrkytyksen vuoksi. Ulkona on tietenkin hieno kesäpäivä, mutta olen lähinnä nukkunut ja silmäillyt vähän puuroisin aivoin uutta Grantaa ja päivän lehteä. Toivon että lepo auttaa ja toivun tästä pian - flunssan ja jet lagin yhdistelmä ei ole mikään erityisen tavoiteltava tila.

Liikenne ulos New Yorkista oli eilen aika puuroista, vaikka lähdin alkuiltapäivästä ja osuin aiempaan bussiin kuin olin aikonut. Matkaani sulostutti laiha kiinalainen mies, joka ei juurikaan puhunut englantia, mutta tarjosi minulle ystävällisesti McDonalds-tauon aikana muovipussistaan litsiluumuja, kun tuijotin uteliaasti niiden kuorimisprosessia. En ole varma oliko litseillä osuutta asiaan, mutta loppumatkan (2.5 tuntia) mies torkkui ja piereskeli tauotta äänettömän tappavasti - Chinatownin portilla Bostonin päässä piti vähän aikaa tasoittaa tilannetta kiskomalla keuhkoihin raitista pakokaasuista ilmaa. Olin ajatellut käydä ostamassa oman kimpun litsiluumuja, mutta kadut hämärtyivät uhkaavaan tahtiin. Vaikka ajo iltaruskossa Connecticutin ja Massachusettsin läpi oli kesänvihreydessään oudon skandinaavinen tienvarsimaisemiltaan, shokkina kello yhdeksän illalla oli säkkipimeää - kaksi päivää kesäpäivänseisauksen jälkeen! Tarkistin - täällä aurinko laskee tänään 20.25, New Yorkissa 20.31, Clevelandissa 21.05, Ann Arborissa 21.15. Näin siis itä-länsisuunta vaikuttaa saman aikavyöhykkeen sisällä. Tarvitsen valohoitoa - tulen Suomeen ensi viikonloppuna.

Tänään kävin tapaamassa potentiaalista yhteistyökumppaniani Harvardin Longwood Avenuen lääketieteellisellä kampuksella. Aamuruuhkainen metro- anteeksi T-matka D-linjaa pitkin oli kokemus sarjasta sillinä sardiinipurkissa. Enpä ole pitkään aikaan osunut noin täyteen junaan... Tungoksesta huolimatta väki oli pikkutarkan kohteliasta.

Täällä tosiaan asuu aivan eri ihmislaatu kuin New Yorkissa. Kelttiläisperäiset naiset pukeutuvat prepysti nilkkasukkiin, lenkkareihin ja shortseihin. Kaikkien iho on pisamainen ja kullanvärinen, tai joskus hummerinpunainen liiasta auringosta. Hiuksissa monilla on annos inkivääriä - monet näyttävät Conan O'Brieniltä, enemmän tai vähemmän söpöinä versioina. Monietniset työkaverini New Yorkissa nyrpistävät nenäänsä Bostonin diversiteetin puutteelle: kenties ennakkoluulot ovat molemminpuolisia. Tylsänä valkoihoisena minulle sekaansolahtaminen on helpompaa, mutta ihoni on kelmeänkalpea, ei kultainen, enkä kykene kuvittelemaan esiintyväni julkisesti lyhyissä vaaleansinisissä froteeshortseissa, olivatpa ne kuinka trendikkäät hyvänsä.

Koska kaikki asiat ovat viimeiset pari viikkoa menneet säännönmukaisesti pieleen ja olin varautunut pahimpaan, yllätyin kovasti kivasta ihmisestä ja hyvin sujuneesta tapaamisesta. Rikkinäiset hissit, pimeät kubikkelit ja ahtaat tilat eivät hämmästyttäneet - tässä(kään) Harvard ei kykene hakkaamaan Columbiaa. Palkitsin itseni kevyellä kenkäshoppauksella tapaamisen päätteeksi.

Ihan vain pikainen elonmerkki. Olen huhkinut olan takaa pois kotimaisia töitäni jotta asiani olisivat mahdollisimman kunnossa kun Suomi karkaa lomille. Toisella kädellä hoitelen akateemisia rituaaleja - jos esitarkastus menee suunnitellussa aikataulussa, väitöstilaisuuteni osuu parhaaseen pikkujoulusesonkiin, joten yritän aamuhämärissä murteellisesti mökeltää täältä valtameren takaa asiaankuuluvia tila- ja juhlavarauksia. Kaikkea ei tietenkään mitenkään ehdi eikä jaksa, mutta asiat alkavat olla kohtuullisessa mallissa. Minulla on jopa vastaväittäjä - en voi olla hihkumatta samaan ihq!-sävyyn kuin olisin saanut uuden ihan oman barbin - tai pikemminkin Ken-nuken.

Deidre ja minä olemme ihan kuitteja. Meillähän on joka maanantaiaamu pikku seremonia, jossa asetamme itsellemme viikon tavoitteet ja tarkistamme miten edellisen viikon tehtävät toteutuivat. Vuoden varttuessa tavoitteiden määrä tuntuu karanneen käsistä. Nyt on alkanut tuntua että virittelemme itsellemme oravanpyörää. Minulla on kaksi Supernainen-T-paitaa, jotka ovat nykyään kestokäytössä: tarvitsen ilmeisesti supervoimia että selviän ihan vain tavallisesta keskiviikosta. Tänään lintsasin uuvuttavan kolmen tunnin aamuluennon. Halajamme molemmat lomalle, minkä paljastaa päätön kikatus ja se, että uutteran näköinen Deidre paljasti lataavansa kannettavalleen mp3-tiedostoja sen sijaan että hahmottelisi afrosentriseen maailmankuvaan perustuvia psykoterapiakehitelmiään.

Ensi viikolla on kesälukukauden finals-viikko (esseevyöry aaaargh), huomenna puolestaan koulutusohjelmani kesäbileet - luvassa ainakin rommiboolia ja paistettuja keittobanaaneja. Bileistä starttaan Chinatown-bussilla kohti Bostonia. Vaikka juhannusaattooni sisältyykin siellä työpalaveri, maiseman vaihdos tekee hyvää. Ja kaikella kunnioituksella Suomen sadesäitä kohtaan, täällä on luvassa lämmintä ja aurinkoista. Viikonlopun New York Timesin matkailuosassa oli muuten Helsinki-spesiaali (yhdessä Ugandan kanssa). Häpeäkseni opin jutusta jotain uutta kotikaupungistani - mikä ihmeen Arctic Ice Bar?

Omituinen huonon tsägän dominorivi tuntuu vallitsevan. Hyvin siinä mielessä että töissä tuntuu syntyvän tulosta (bloggaamistauko auttaa?) ja olen mielestäni ollut kiireinen mutta tehokas. Huonosti siinä mielessä että olen niin uppoutunut kulloisenkin viikon käsillä oleviin haasteisiin että muut deadlinet hujahtavat ohi. Olen missannut ainakin yhden apurahan viimeisen anomuspäivän ja erään kokouksen abstraktideadlinen. En päässyt tärkeälle kesäkurssille: koska jarrutin Suomen-lentojeni muuttamista kurssin loppukoepäivämäärää ennakoiden, jouduin vaihtamaan varausluokkaa ja maksamaan paluulipustani 160 dollaria ekstraa kun lopulta tuli tieto, että en mahdu kurssille. Vaivaisen vähän käyttämäni mutta kallis metron kuukausikorttikin umpeutui eilen, juuri ennen viikonloppuihin osuvaa käyttöpiikkiäni.

Osallistumiseni ensi syksyn johtajuuskoulutusohjelmaan meni mönkään koska ensimmäinen seminaariviikonloppu olisi ollut päällekkäin Amsterdamin-matkani kanssa, vaikka olin etukäteen tarkistanut että matkapäivieni ei pitäisi osua kurssipäiville. Ironisesti vielä Amsterdamin-matkakin kyseenalaistui, sillä sikäläinen yhteistyökumppanini kutsui minut kyllä auliisti esitelmöimään, mutta unohti vahvistaa kutsun ja lähettää asiaan liittyvät materiaalit, ja ihmettelee nyt miksi en ole tulossa - en voinut ilmoittautua kun en saanut ajoissa virallista kutsua. Toivon että asia järjestyy jotenkin, mutta en jaksa olla erityisen optimistinen.

Töissä olen tuhrannut aikaa tasokokeisiin. Kukaan ei usko, että suomalaisesta yliopistosta voisi tulla mitään hyvää: opintosuoritusotteeni ei kelpaa, vaan saan osoittaa taitoni 3-5 tunnin kestoisessa kokeissa. Ajanhukka ei naurata, sillä nyt olisi pirun kiire tehdä oikeita töitä eli viimeistellä kaksi artikkelia julkaisukuntoon ennen heinäkuun alkua. Tähänastiset kokeet ovat menneet hyvin - ensimmäisen niistä jälkeen se ihminen joka eväsi minulta kesäkurssini tuli pyytämään anteeksi ja valittelemaan että ei sittenkin päästänyt minua sittenkin kurssille koska selkeästi olisin kuulunut sinne. Jälkimmäinen tasokoe sovittiin huolella etukäteen - kyseessä piti olla 25-45 minuuttia kestävä parinkymmenen monivalinnan läpihuutojuttu. Kun tulin paikalle, kävi ilmi että pyytämäni tasokoe olikin viiden tunnin kestoinen, mutta asiaa junaileva ihminen oli sotkenut kaksi koetta keskenään, eikä hänellä ollut antaa minulle koemateriaalia eikä uutta koeaikaa. Argh. No, lopulta tuokin saatiin junailtua ja kulutin viisi tuntia pari päivää myöhemmin väkertämällä midtermiä (2h) ja finalia (3h) peräperää. Kokeissa oli pari täysin identtistä ja päällekkäistä kysymystä, joten ilmeisesti samalla mitattiin test -retest -reliabiliteettia.

Muissakin työkuvioissa aavistelen takapakkia, mutta en enää jaksa jatkaa listaa. Kolmen esseen ja eurojetlagin skenaario parin viikon päässä ei liioin lohduta.

Ikävä vaikutelma on että kiireeltäni sotken itse asioitani - jäävät viime tippaan, myöhästyn, muistilistakaan ei auta muistamaan. Toisaalta isoimmat sotkut syntyvät asioista, jotka eivät ole omassa varassani vaan kiinni muista ihmisistä. Täällähän defaultisti mikään ei suju kertayrittämällä. Itse pystyisin ehkä jotenkin ryhdistäytymäänkin, mutta kun on muitten kontribuutiosta riippuvainen, oma skarppaaminen ei riitä. Sotkut masentavat silti.

No, paljon hyviäkin asioita mahtuu sekaan. Suomesta vaikka kuinka monelta ystävältä kuuluu erilaisia kivoja asioita. Kalifornian-matkat olivat ihania, ehkä niiden vuoksi kannattikin vähän sekaantua askelluksessa. Joka blogissa pyörivän "mikä amerikkalainen kaupunki olet" -testin mukaan en ikävä kyllä ole NYC - sori, delisämpylät tunkevat korvista ulos - vaan SF, vaikka mitä yritän. Täällä on myös aivan upea ilma, kesäisen lämmintä ja lopultakin kosteus pudonnut liki 90 %:sta alle 60 %:iin. Työpaikan ilmastointikin fiksattiin - Deidre pimahti yhtenä päivänä kun me molemmat aloimme aistia löyhkäävämme hieltä höyryntäyteistä suihkukaappia muistuttavassa huoneessamme, ja outoa kyllä asia tuli vuorokauden sisällä kuntoon yhdellä puhelinsoitolla.

Viime viikonloppuna kävelimme auringonlaskun aikaan mahtavan Jerseyn ja Manhattanin yhdistävän George Washington Bridgen yli, väistelimme SUVeja kävelemällä osavaltiossa jota ei ole suunniteltu jalankulkijoille, kurkimme omaa rantaamme Hudsonin väärältä puolelta, ja söimme persialaista ruokaa suunnilleen ainoana ei-iranilaisena Edgewater, NJ:ssä.

Eilen puolestaan meillä oli ihana iltapäivä Brooklynissä. Löysin edullisen ja viimeistä huutoa olevan kesämekon Brooklyn Industriesista, ja sain siitä heti tänään kehuja kun odottelin bussia se päälläni Madison Avenuella palatessani Jewish Museumin Modigliani-näyttelystä. Pekka puolestaan kävi Gorilla-kahvilassa ostamassa etiopialaista reilun kaupan kahvia, josta tuoksuu nyt koko asunto. Brooklyn yleensä ja Park Slope erikseen on ehdottomasti henkinen kotimme täällä, ja eilen alkoi taas tuttu kuume - Manhattanilta on päästävä pois (vaikka vartin työmatkani venyisikin tuntiin ja ylikin). Saapa nähdä eteneekö asia muuten kuin ajatuksen asteelle.

Lääkkeenä Brooklyn-ikävään tarkkailimme lauantai-illan Karibia-meininkiä Flatbushissa: reggaeta kellareista, fantastisia rastoja, jamaikalaisia leipomoita, outoja juureksia ja vihanneksia, söpö historic district. Puerto Rico, Dominikaaninen tasavalta ja Jamaikahan ovat superarkisia oman asuinalueemme, työpaikkani ja työkaverini kautta - mutta Flatbushista löytyy Antiguaa, Trinidadia, Guyanaa ja muita vähän jännempiä kansanosia. Täydellisen illan päätteeksi kolistelimme G:llä Queensin puolelle Astorian kreikkalaiskortteleihin syömään mielettömän hyvää souvlakia. (Joka oli täkäläiseen hintatasoon nähden puoli-ilmaista.) Nyt taidan valua Lincoln Centerin Barnes&Nobleen selaamaan kirjoja ja hakea vähän sushia iltapalaksi.

Jotkut oudot sähkömagnettiset ilmiöt alkavat kesän tullen vaikuttaa siten että minussa käynnistyy muuttolinnun vaisto palata kotiin. Palelemaan. Läiskimään hyttysiä. Saunomaan. Nauttimaan niistä muutamasta viikosta jolloin keskiverto suomalainen kokee elävänsä täysin rinnoin.

Marssin siis paikalliseen opiskelijamatkatoimistoon ja pyysin aikaistamaan paluulippuani elokuusta heinäkuun alkuun. Selitin haluavani Helsinkiin. Toimiston kolme tyttöä katsahtivat epäuskoisina toisiinsa ja alkoivat nauraa: ei voi olla totta - joku haluaa Helsinkiin??? Taisin näyttää vähän hämmentyneeltä ja loukkaantuneelta - ja he kiiruhtivat selittämään että tämän kesän halvimmat Euroopan-lennot New Yorkista tarjoaa Finnair. Lennot Helsinkiin ovat siksi tupaten täynnä, vaikkakaan he eivät olleet vielä törmänneet kehenkään jolle Helsinki olisi final destination. He valittivat minulle, että eivät tiedä mitään Suomesta - paitsi että siellä on kesäisin sietämättömän valoisaa - ja pyysivät minulta vinkkejä asiakkailleen, joista monet joutuvat notkumaan siellä päivän-pari himoitsemiaan Pariisin- tai Rooman-lentoja odottelemassa. Yritin tietysti kehua Helsingin monipuolisuutta kesäkaupunkina, mutta jos lähiviikkoina törmäätte Manskulla joukkoon amerikkalaisia jotka eivät tiedä missä ovat ja miksi, tässä on osaselitys. Olkaa niille kilttejä, heistä Eurooppaan asti eksyneet häpeävät nykyään oman maansa ulkopolitiikkaa, arastelevat vihamielisiä alkuasukkaita ja yrittävät feikata olevansa Kanadasta.

Toivon että Finnairin äkillinen suursuosio ei tee siitä otollista maalitaulua. Yleensähän AY 005:llä olo on kuin herran kukkarossa - kun maailma ei pahemmin muista olemassaoloamme, ei kai kukaan meitä jaksa sitten kovin intohimoisesti vihatakaan? Koska joukko saudimilitantteja osoitti taas kiinnostusta tiputtaa alas uusia koneita, luovuus Euroopan-lentojen reitityksessä on valttia: thank you for choosing Pakistan International Airways (JFK-Manchester).

Kun seuraavana aamuna menin töihin, ajattelin että pysyvä kotini lienee tunnettuudessa Ljubljanaan rinnastuvassa eurooppalaisessa metropolissa. Siksi olin yllättynyt, kun israelilainen opettajamme kipitti käytävällä luentotauolla intoa puhkuen perääni selittämään minulle että NY Timesin mukaan Suomessa on maailman paras koulutusjärjestelmä. Kun mies sanoi sanan Finland, käytävää lampsinut vaaleatukkainen nainen pysähtyi niille sijoilleen ja kysyi: "Oletko suomalainen?" Kertoi itse olevansa "syntynyt Tampereessa", vaikkakin sitten täysin amerikkalaistunut.

Hetkeä myöhemmin kävelin työhuoneelleni toisen pakistanilaisen oloisen uuden kurssikaverini kanssa. Vertailimme pääaineitamme, ja kuten aina jouduin selittämään että meillä Suomessa systeemi jonkin verran poikkeaa amerikkalaisesta. Kuultuaan sanan Suomi mies jähmettyi suolapatsaaksi: "Tunnetko sinä Suomea?" Kävi ilmi että hän oli joitakin vuosia sitten opiskellut Helsingin Kauppakorkeakoulussa ja asunut Dommalla.

Tänään puolestaan töihin lampsiessani 168. kadulla vastaan saapasteli kitaraa raahaava Kalevala-paitainen mies - ja Pekka oli kuullut aitoitähelsinkiläistä käärmeässää jossain kadunkulmassa. Viime viikolla kävimme myös nauttimassa suomalaisesta "ollaan yhdessä hiljaa" viranomaisviileydestä YK-konsulaatissa ennakkoäänestykseen liittyen. Kunnon suomalainenhan ei nimittäin kapsahda maanmiehensä kaulaan maailman metropoleissa vaikka kärvistelisi äidinkielenpuutoksessa ja kulttuurideprivaatiossa, vaan katsoo vähän ohi, noteeraa toisen vihreänkalpean ihonvärin, nenänmuodon, hailusilmät ja harvat hiukset, ja keskittyy sitten olemaan suomalaisesti kohtelias eli antamaan toiselle tilaa siirtymällä sanaa sanomatta eteenpäin.

Tuntuu ehkä uskomattomalta, mutta tajusin Ronald Reaganin kuolleen vasta eilen kun tulin matkoilta kotiin ja silmäisin New York Timesin etusivua / kuuntelin fiksua miestäni. No, silloin loksahti kohdalleen miksi joka puolella San Diegoa näkyi viikonloppuna jättiläistähtilippuja puolitangossa - oletin sen muuten jotenkin johtuvan Memorial Dayn jälkimainingeista tai Victory in Europe -päivästä.

Kumminta oli että selailin hotelli-TV:n viitisenkymmentä kanavaa sekä lauantaina että sunnuntaina: Opin kaiken O.J. Simpsonin elämästä ja oikeusjutuista Nicole-vaimon kuoleman jälkeen, katsoin puolikkaan korismatsin, ja lisäksi haaviin osui piirrettyjä, vähän jotain westerniä, laihdutusvempain-infomerciaaleja, varhainen Dawson's Creek -jakso, meksikolaista novelaa ym. tärkeää. Mutta jos ajankohtaisuutisia jostakin tuli, ne upposivat olut-, luottokortti- ja pikaruokamainoksista ja sääspoteista koostuvaan kuvapuuroon, eivät tajuntaani.

Olen joskus aiemminkin miettinyt kun sireenit huutavat ja kopterit jylläävät tavallista tiiviimmin asuntomme liepeillä, mistä saisin nopeasti luotettavaa ajankohtaistietoa. Ehkä olen medialukutaidoton, mutta minusta täällä lukemattomien informaatiolähteiden tulvassa esiohjelmoidut soittolistat, mainoskatkot ja viihdeohjelmat vievät voiton, ja ajankohtaisia uutisia saa etsimällä etsiä. Paikallismyöhäisuutiset esimerkiksi ovat katselukelvottomat, koska ne koostuvat miltei kokonaan human interest- ja loppukevennysmateriaalista: iltapäivällä videoitu pitbullin raatelema pikkutyttö Queensista esitellään perinpohjin, mutta muuten paikallinen elämä ja tuoreet uutiset jäävät hämäräksi, paitsi jos on kyse Michael Jacksonin tai Laci Petersonin oikeusjuttujen tuoreimmista käänteistä. Viihteellisyys vie voiton tiedontarpeesta. PBS, C-SPAN ja NPR tarjoavat asiaohjelmia ja uutisia, mutta niiden julkisrahoitteisuus ja resurssien rajallisuus näkyy usein jonkinlaisena hitautena ja kömpelyytenä. Maksullinen CNN taas tarjoaa uutisia niin musertavin yksityiskohdin, että metsä katoaa helposti puilta ja yleiskuvaa on hankala saada.

Huomaankin nojaavani uutistentarpeessani internet-uutislähteisiin, kuten BBC online, ja päivän lehteen. Lehden suhteen olemme onnekkaita, NY Times sentään noteeraa että maailmaa viiden borough'n ulkopuolellakin on olemassa, vaikka lehdessä onkin aivan liikaa sivuja ja liitteitä ja selvä viihde-, sosiaaliporno- ja lifestylepainotus.

Amerikkalaisessa pikkukaupungissa asiat ovat onnettomammin. Abu Ghraibin vankilakriisi puhkesi kun olin Floridassa - Orlandon paikallisessa konservatiivisessa päivälehdessä asia kyllä noteerattiin, mutta sen verran vähäisellä palstatilalla ja niin kummallisessa valossa että tajusin asian mittasuhteet vasta kotona. Amerikkalaisten näennäinen piittaamattomuus muusta maailmasta saattaa siis olla joskus ihan puhtaasta tiedonpuutteesta kiinni. Ja tiedonpuute ruokkii suurempaa välipitämättömyyttä.

No, nyt kaupalliset kanavat ovat päässeet vauhtiin ja Ronnie-tribuutteja suoltuu kellon ympäri. TV on katselukelvoton, kuten tavallista.

Tämä pariskunta onnistui hajautumaan kuluneeksi viikonlopuksi Yhdysvaltojen äärikulmiin, minä San Diegoon, Peter Elk Maineen. Nyt riittää vähäksi aikaa lentely rannikolta toiselle - yölennon jäljiltä olen vähän zombimaisessa tilassa edelleen ja sisäinen kello tikittää tukevasti Pacific Timeä, mikä ei ole mikään erityinen etu Itärannikolla. V-ä-s-y-t-t-ä-ä.

Perehdyin So-Cal-elämään parin päivän ajan terveyspoliittisesta kokouksesta käsin. Lauantai kului tiiviisti paleltumavammoja jäisissä seminaarihuoneissa hankkien, mutta muuten jäi hyvin aikaa ympäristön tarkkailuun.

Jo menolento oli täynnä poikkeuksellisen kauniita ja hyväkuntoisia ihmisiä, osaselityksenä ehkä eilen juostu San Diegon maraton. Alue on tosin muutenkin surffaamisen ja kaikenlaisen ulkoilmaelämän mekka - paikalliset tieteentekijät koristelivat esityksensä purjehdus- ja riippuliitokuvilla. Fashion Valley Mallilla hengaillessa muodostui nopeasti stereotypia kullanvärisistä, suolanvaaleista überihmisistä. Pizzapaikan tarjoilijat näyttivät Britney Spearsilta, ja kehokulttuuri oli selvästi keskeinen osa elämää. Ostoskeskuksista puuttuivat katot, sillä ilmasto on usein leppeä ja lämmin. Tosin yllätyimme aamujen sumuisuudesta ja iltojen viileydestä. San Diego ei kaupunkina tehnyt erityisen lähtemätöntä vaikutusta - ne rutiinit keskisuuren amerikkalaiskaupungin pilvenpiirtäjät, betonoitua satamaa. Kalifornialaisia freewayspagetteja, aimo annos suburban sprawlia rutikuivilla kukkuloilla aavikon pielessä, trimmattuja palmuja ja värikkäitä kukkaistutuksia, ja ripaus espanjalaistyylisiä välillä vähän feikin oloisia rakennuksia.

Pakkasin mukaan rantakamat, mutta emme ikinä päätyneet osallistuvasti havannoimaan paikallista elämäntyyliä La Jolla Cove Beachille, sillä auton vuokranneen työkaverimme kahden kuukauden pituinen parisuhde uuteen 168. kadun metroasemalta löytyneeseen tyttöystävään osoitti selviä rakoilun oireita. Deidre ja minä totesimme että retkellä oli kaikki eväät muuttua piinalliseksi päättymättömäksi ja palkattomaksi pariterapiasessioksi, joten levitimme paksut suojakertoimet iholle ja hyppäsimme trolleyhin, mainioon paikalliseen pikaratikkaan, joka kolkutteli meidät Meksikon rajalle San Ysidroon. Rajan yli saattoi kävellä, mutta ylitys ei ollut huolettoman haaparantamainen. Rajasta tuli mieleen Belfast ja rautaesirippu, ja se oli sen verran sekava ylikulkusiltakorkkiruuveista ja täynnä krääsäkauppiaita Meksikon puolella. Suomalaista toki ilahdutti oman lipun läsnäolo Meksikon puolella.

Vaikka USA:n puolella Chula Vistassa oli traileripuistoja vieri vieressä ja selvästi työväenluokkaista tuoreiden maahantulijoiden asutusta, omituisesti ilma muuttui pölyisämmäksi ja kadut kuumemmiksi Tijuanan puolella. Olimme hetken aikaa sormi suussa rajalla: amerikkalaisia turisteja tuli maahan juuri silloin vain pari kappaletta, ja tottakai meidät stereotyypattiin Viagraa, margaritoja ja krääsää pohjattomasti janoaviksi hyperkonsumeristeiksi. Valitsimme pienimmän pahan kaikista hustlereista, hyppäsimme taksiin ja pistäydyimme munanmuotoisessa kulttuurikeskuksessa, jossa tuli hyvin selväksi millaisena mixed blessinginä Meksiko pitää pohjoisrajaansa ja sen tuloeroja. Samalla tutustuimme "kaupungin siisteimmässä vessassa" paikalliseen tapaan tiputtaa käytetyt WC-paperit pikku koriin pytyn viereen - vähän mieltäkääntävää ja pieni henkinen este parin viikon Meksikon-kiertomatkalle, joka muuten kangastelee mielessä.

Sankarimatkaajana pitää päästä aina off the beaten track läpituristisessa kaupungissakin, joten osin hyvien nettituristisivujen innoittama onnistuimme jotenkin päätymään jalan pölyisille kujille auto body shoppien ja romuvarastojen katveeseen. Ainoan attraktion siellä muodostimme me - paikallisista miehistä oli kiva vislata ja huudella: minun kalpea olemukseni ja vaaleat hiukseni ja Deidren tumma iho ja isot rastat kertoivat EMME KUULU TÄNNE - TULE TUPPAAMAAN OPPAAKSEMME. Siksi olo oli oudon huojentunut kun lopulta vastaan tuli rykelmä aurinkolippaisia ja vyölaukkuisia gringoturisteja - olimme La Revolla, rihkamakadulla, jonka "autenttiset ravintolat" ja krääsän paljous pakenevat kykyäni kuvata sitä. Seuraavat kadut tuntuivat kuitenkin paljon rauhallisemmilta, turistivat katosivat, ja meille lakattiin tuputtamasta palveluja ja matkamuistoja. Kaduilla vilisi mitä moninaisimpia intiaanikasvoja, kauppahalleissa värikkäitä hedelmiä, ruokia joiden nimiä en tiedä, piñatoja, juustoja, kärpäsiä. Halpoja vaatteita, drugstoreja, viinakauppoja, muovisandaaleja - arkisemman oloista elämänmenoa, tosin voimakkain tax free -shoppailukorostuksin. Solkkasin Esperanza-italiallani Deidrelle vyön, itselleni alusvaatteita, ja alkoi kaduttaa että ei ollut mahdollisuutta yöpyä ja painua syvemmälle Baja Californian pikkukaupunkeihin.

Huomasimme kuitenkin, että suumme ratisivat hiekasta, silmämme kirvelivät tomusta, ja että aurinkorasvoista tahmeat ihomme olivat kauttaaltaan hienojakoisen lian peitossa - aika palata rajan yli hyvien vessojen, ilmastoinnin ja parfymoitujen suihkugeelien pariin kuoriutumaan liasta ja jännittämään kuinka Detroit Pistons nöyryytti LA Lakersit. Mutta takaisin Meksikoon pitää päästä, ehdottomasti.

Lentokoneesta Utahin ja Nevadan aavikoita ja niiden keskelle keinokasteltuja kitukasvuisia viherympyröitä katseltua oheinen sunnuntain NY Timesin vähän pateettinen juttu nykyajan onnenetsijöistä iski suoraan suoneen. Toisin kuin Steinbeckin romaanissa, muuttoliike ei välttämättä kulje pölytasangolta kultaiseen Kaliforniaan, vaan päinvastaiseen suuntaan. Las Vegasin ympärysalue Nevadasta on ollut viime vuosina Yhdysvaltain nopeimmin kasvavia piirikuntia: toiveikkaat vaeltavat sinne kevyen verotuksen ja laajan matalapalkkasektorin houkuttelemina, vähän kuin Floridaan.

Maalaisjärjellä ajatellen Sun Belt -boomissa ei tunnu olevan mitään järkeä: väestö kasvaa alueilla joissa elämä ja ravinto pitää pitää yllä kalliisti ja vesivarat ovat rajalliset. Mutta ehkä en vain tajua kunnolla amerikkalaista unelmaa.

Toisenlaista unelmaelämää sai ihailla SFMOMA:n erinomaisessa Larry Sultanin valokuvanäyttelyssä "The Valley". Näimme yhden Sultanin kuvan joku viikko sitten Whitneyssä, ja sen jälkeen tämä näyttely oli pakollisena listalla. Sultan kuvaa anonyymeja keskiluokan asuntoja, joita käytetään San Fernando Valleyssa kuvattavien pornofilmien kulisseina. Niin merkilliseksi maailma on mennyt, että näiden muovisten ja mauttomien asuntojen tirkistely on paljon kiinnostavampaa kuin elokuvat itse - pornoahan nyt tunkee joka tuutista maksullisena ja maksutta, mutta ihmisten yksityiset kodit ovat sentään hieman tavoittamattomampia. Toisena osoituksena samasta trendistä viikonvaihteen NY Timesissä kurkisteltiin huutokauppaluettelon kautta amerikkalaisen "vanhan rahan" kitschkoteja - kun Van Goghit ja Picassot on soinnutettu posliinifiguriineihin ja muihin krimskramssuihin.

San Franciscon modernin taiteen museon myymälästä muuten tarttui mukaan Orange Countyn taidemuseossa taannoin järjestetyn Girls' Night Out -näyttelyn katalogi, jossa oli Salla Tykkää, Elina Brotherusta ja Eija-Liisa Ahtilaa. Olen mielettömän ylpeä taitavista suomalaisista naistaiteilijoista.

Tänään on Memorial Day, kansallinen piknikpäivä ja BBQ-sesongin avaus. Meillä tämä päivä taitaa mennä matkarasituksesta toipumiseen. Elimistömme ehti sopeutua parissa päivässä länsirannikon verkkaisaan rytmiin ja pitkiin iltoihin, ja nyt Idän aikainen aamuherätys tuntuu siltä kuin olisi jäänyt jyrän alle.

Olimme siis pari päivää San Franciscossa, paikassa josta kaikki pitävät. Jopa ankaran esinaiseni naama heltisi kuin varkain kaihoisaan hymyyn kun kerroin lintsaavani seminaarista saadakseni nauttia länsirannikon liberaalimmasta ilmasta. Tälläinen yleinen suitsutus ei voi muuta kuin saada varuilleen: odotin siis lähinnä parin päivän tuulettumista ja pesäeroa tietokoneestani.



San Francisco herätti sarjan déjà vu -elämyksiä. Tunnelma oli oudon välimerellinen, tosin kylmempi ja kosteampi. Rakennuksissa oli hunajansävyjä: Barcelona? Lecce? Nizza? Napoli? Vuosisadanvaihteen tyyliset keikkuliratikat suoraan Lissabonista, ja murhaava lauantai-illan turistivyöry Firenzestä tai Venetsiasta. Ja newyorkilaisesta nollatoleranssinäkökulmasta mieletön määrä spurguja: rähjääviä kodittomia, huonovointisia heroinisteja, hippiaikojen roadkilliä. Matkat johdinautoissa ja paikallisbusseissa olivat värikkäämpiä kuin Hesperian päivystyspoliklinikan aula: huulensa oranssiksi tuhrinut musta nainen karjui aggressiivisesti koska koki ihmisten tuijottavan itseään. Vieressäni nainen huojui, mutisi ja voihki agitoituneesti itsekseen mandariiniksi, itki välillä, ja sormeili valokopioitua lehtistä kymmenen päivän kiertomatkasta Kiinan provinssipääkaupungeissa. Hotellin nurkilla pari ostoskärrymiestä karjui koko kirosanavarastonsa ohikulkijoiden niskaan. Aloin tajuta miksi Berkeleyssä koulutettu psykiatrituttuni mainitsi kadut keskeisiksi oppimispisteikseen. Kärsimys ei rajoittunut henkiseen puoleen: rampautuneet, sotien veteraanit ja terminaalivaiheen AIDS-potilaat vilisivät kaduilla ja kulkuneuvoissa goyalaisena painajaisena.



Toinen aspekti kaupunkiin oli tietysti jotenkin uniikin amerikkalainen: vauraat kukkulat, kullatuin korinttilaisin pylväin ja Crayola-värein koristellut puutalot, porvarillistunut ja kaupallistunut Haight-Ashbury, North Beachin ja Telegraph Hillin boheemiksi tekeytyvä raha, ultratyylikkään virtaviivaiset retroraitiovaunut, Castron sateenkaariliput ja lehtevien katujen viihtyisät puupöydät voisarvia ja latteja kuluttavine asukkeineen. Ruoassamme oli odotetusti useaan otteeseen avokadoa ja ituja. New Yorkiin verrattuna Chinatown oli käsittämättömän siisti ja viihtyisä. Lincoln Parkin rantajyrkänteen polkujen fantastisin kukin ja rehevin havupuin höystetyt näkymät San Franciscon lahdelle ja Golden Gate Bridgelle kilpailivat suoraan Amalfin sarjassa; puiston keskellä oli pseudokreikkalainen Kunnialegioona-museo, jossa juhlittiin jazzbandin säestyksellä Art Deco-näyttelyn martini-iltaa myöhäisen aukiolon kunniaksi. Museon tukipylväät olivat pukeutuneet vaivalla ajanhenkisiin muotiluomuksiin ja pyörähtelivät kultaisen auringonlaskun valossa. Hotellimmekin oli sekoitus luksusta, feikkiyttä ja tyyliä - eilen syntynyt, ei historiaa, itsetuntoa senkin edestä.



Tuntuu siis kuin olisi ollut jossain paralleelissa todellisuudessa, jossa ilmasto on lauhempi, värit kirkkaammat, nurmi vihreämpää ja sade ja sumu pehmeämpää ja jossa kesän vaatearsenaalin saa tuskatta ostettua tunnissa Anthropologiesta.
Luterilaiselle minussa tällainen varpusesta kolibriksi -elämä ei sovi suurina annoksina - siksi paluu takaisin nokiseen Itään on terveellistä, joskin tylsää. Coming up next, San Diego ensi viikonloppuna.

Työasiat alkavat tunkea jo korvista ulos, jospa nyt kerrankin voisin olla bloggaamatta niistä? Tulin tänään ajoissa kotiin, koska urakkani alkaa näyttää hyvältä.

Nyt on sitten ihanan lämmin mutta ei lainkaan kostea alkukesän ilta. Monta tuntia ihan vapaata aikaa... mitähän sitä tekisi?

Alakerran kuntosalin edessä oli joukko ihmisiä: omaatuntoa pisti, olen asunut kohta vuoden talossa jossa on hyvä ja ilmainen kuntosali. Jonka käyttöoikeus vaatii ohjattua perehdytystä ja jotain liability waiverien allekirjoitteluja. Perehdytys on tarjolla kerran-pari viikossa aina aikaan joka ei minulle joko sovi tai muistu mieleen. Sen kerran kun sinne marssimme täydessä tällingissä perehdytys oli mystisesti peruttu. Vetäisinkö lenkkarit jalkaan ja ryntäisinkö sinne nyt lopultakin perehtymään... mutta laiskottaa.

Asunnossamme vallitsee pölykoirien pandemonium. Pekka aivastelee anafylaktisen oloisesti, ja Antti pitäisi majoittaa ensi yöksi lattialle. Jospa imuroisi ja pesisi lattian? Nah... saman tien pitäisi pestä valkoisesta mustaksi muuttunut matto, ja siihen energia ei riitä.

Jääkaapista ovat taas lopussa kaikki juomat paitsi hiilihapponsa menettänyt tonic water ja äidiltä jäänyt sietämättömän äitelä Cherry Cola. Latinomarkettiin hakemaan pari gallonaa lisää perusnesteitä? Mutta vaikka matka on lyhyt, inhoan kävellä sinne projektin läpi. En pelkää kaupungin vuokrataloja, mutta minua masentaa maiseman rumuus, roskaisuus ja köyhyys. Ja tähän aikaan vuodesta marketissa haisee taas mätä liha.

Tietysti voisin pakata ylihuomista matkaa varten. Huomenna on taas tiukka päivä, ja olisi positiivinen yllätys, jos ei tarvitsisi viskoa viimeisillä voimilla iltayhdeltätoista viikonloppulaukkua kasaan. Mutta matkalaukku taitaa edelleen olla puoliksi purkamatta viime reissulta...

Alakerrassa voisi myös käydä maksamassa ilmastoinnista aiheutuvan ekstrasähkölaskun ja tilata härvelin asennuksen, lopultakin. Mutta täytyykö sitä suorittaa joka minuutti elämäänsä tehokkaasti? Enkö saa vain olla rauhassa?

Ehkä annan periksi ja ihan vain vegetoin. Selaan NY Timesiä, naistenlehtiä, ehkä vähän käyn ulkona. Niin virikeköyhäksi elämä on mennyt, että viikon vähäinen tähänastinen valopilkku on ollut jonkin lehtipalkinnon voittanut sisustusjulkaisu Budget Living. Innostuin siitä, kun luin NY Timesin viikonloppusivuilta, että sen Vassarissa koulutettu päätoimittaja Sarah Gray asuu meidän nurkillamme Harlemissa renovoidussa brownstonerötiskössä ja valitsi haastattelupaikakseenkin Manhattanin kaikista houkutuksista Max's Cafen Amsterdam Avenuelta (siis ihan melkein sen haisevan latinomarketin vierestä). Ostin lehden sunnuntaina Broadwayn lehtiparatiisista, jonka omistaja blastaa oopperaa ja Brahmsia.

Budget Living oli mainio - tuttu ja turvallinen sisustus&lifestyle-lehti vähän quirkyna ja offbeatina. Ei mitään tylsiä matkareportaaseja paratiisisaarista - featured matkakohde oli Red Hook Brooklynissä ja Truth or Consequences, New Mexico (ja kylkiäisenä juttu trailerien restauroinnista). Pölynimuriesittelyssä Eurekan RetroVac - pahus, jos meillä olisi tuo, olisin jo imuroinut. Muotia Targetista ja Searsista (menee ehkä jo minullekin liian pitkälle). Martha Stewartia 70-luvulla syntyneille. Viimeinen niitti oli lehden väen toimittama kirja Home Cheap Home. Viik! Luottokortti vinkaisi, kirja ja lehti tilattu (saa myös Eurooppaan). Vuosikerta ainoastaan puolet kalliimpi kuin Vogue!

Ja Susanna, jos luet tätä, korvissani pyörii edelleen kommenttisi Gloria-lehden kritiikittömästä materialistisen maailmankuvan kauppaamisesta. Täällähän on ihan mahdollista ja sosiaalisesti hyväksyttyä maksaa kenkäparista $450 ja käsilaukusta $8000, mutta jotenkin mielekuvituksettoman konsumerismin ihannointi tympii.

Keräilijä-metsästäjä minussa innostuu vain, jos löytää Chloen housut 20 dollarilla, tai Lacroixin kengät 90% alennuksella. Eikä niin hirveästi siitäkään - tavaraa on ihan liikaa ja on vaikea elää nomadisti jos kaapit pursuavat romua. Toisaalta pitkä pesäero Euroopasta on selvästi vähentänyt esteettisten kokemusten määrää elämässäni - olen vajonnut takaisin IKEA-kalusteiden ja muovimattolattioiden ankeuteen. Nomadikin kaipaa verhotankoja. Siksi annos eskapismia on tarpeen, vaikka sitten sitä laatua joka opettaa scavengaamaan oikeita roskalavoja.

Viimeviikkoisen oraakkelin ennustukset näyttävät toteutuvan pelottavaa vauhtia. Väitöskirja on nyt tiedekunnan kansliassa lukuunottamatta yhteenvetotekstiä, jota kirjoitin koko viikonlopun ja viimeistelen vielä alkuviikon - kiltti opintosihteeri jaksoi tulostaa kymmenestä eri liitetiedostosta painatuslupahakemuksen. Fantastiset ohjaajani jaksoivat selailla pikavauhtia käsikirjoitustani kesken helatorstaivapaiden ja rekrytoida esitarkastajat. Muut ympäristöolot kyllä nostivat tien pystyyn omasta puolestaan miten parhaiten taisivat: sää muuttui kosteaksi hellehelvetiksi, mikä tuotti nihkeitä näppäimistöhetkiä makuuhuoneen nurkassa silloinkin kun mieli paloi oikeasti maleksimaan Brooklyniin tai brunssille Inwoodiin. Sunnuntaina irrottauduin tekemään pienen aamukävelyn, mutta sain rangaistukseksi lievän auringonpistoksen / dehydraatiotilan joenrannan paahteesta.

Tunnit tulevat olemaan viimeistelyvaiheessa kortilla, mutta tänään sain sen verran inspiraatiota pohdintaosaan että eiköhän tuo tuosta. Antti-velikin (joka motivoi minua flash-pähkinällä kesken kiireisimmän kirjoitussession) paukahtaa tänne CEBITiä varten huomenissa, ja torstaiaamuna Pekka ja minä lähdemme hermolomalle San Franciscoon reilun nelivuotisen väitöskirjaprosessini finaalin kunniaksi.

Siinäkin oraakkeli taitaa olla oikeassa, että en taida päästä kesäkurssille, jonka jonotuslistalla olen. Vielä perjantaina näytti lupaavalta, mutta huomenna pitäisi lampsia suunnilleen viittä minuuttia ennen kurssin alkua tarkistamaan tilanne, joka näyttää erittäin synkältä. Sääli sikäli, että kyseessä olisi vaativa ydinoppiaineeni, ja kesäintensiivillä voisin panostaa tiiviiseen tahtiin asian omaksumiseen ja saada koko homman pakettiin heinäkuun alkuun mennessä.

Kaksi muuta kurssiani ovat ainakin alkuun ihan pilipaleja. Kuluneen kevään aikana olen suorittanut kaksi hypervaikeaa ja äärityölästä kurssia, joiden jälkeen ihan mikä tahansa tuntuu levolta - paitsi ehkä se kurssi jolle en varmaan nyt pääse. Hermoilin ihan turhaan etukäteen miten jaksan kaksi aamuyhdeksästä iltayhdeksään kestävää työpäivää viikossa. Uusista kursseistani toisen haastavin tehtävä on kuullunymmärtää israelilaisen opettajan aksenttia (no mean feat sinänsä). Toisen aluksi tänään sain kertoa mikä on nimeni ja lempivärini, ja sitten leikittiin kivoja temppuja open johdolla kukin omalla pikku kannettavallaan ihan kuin yläasteella ikään. Sain myös kertoa muillekin miten jännä maa Suomi on (jännä= hyvät melkein ilmaiset terveyspalvelut, vähän teiniraskauksia, ja kai meillä on edelleen jälkiehkäisyä saatavilla reseptivapaasti? Amerikkalaisten vinkkelistä tuo kaikki on saavuttamatonta utopiaa - vuonna 2002 New York Cityn nuorin synnyttäjä oli 12-vuotias, ja alle 17-vuotiaita synnyttäjiä oli reilut parituhatta). Kivana uutena leluna kaikki kurssin kiltit tytöt saivat kaulaansa pikkuisen oma flashmuistipalikan. Tunnelma oli kyllä tosi mukava, opettajassa oli game show hostin vikaa, ja sit me niinku sillaj leiqittii vähä The Price is Rightii. Ja peruskoulumeininqii jatqu sillai et mä duunasin itelleni post-itille tosi söden minilukkarin, niinku et mä tota varmaan muistan mennä kouluun oiqeina päivinä oiqeesee aikaa. Siistii! Jos tämä kehitys vielä jatkuu, alan varmaan kohta merkitä iin pisteet sydämenkuvina ja harrastaa punaisia tuoksuvia kuulakärkikyniä ja teinikalentereita.

Pettymyksenä niille, jotka haluaisivat nähdä kyseisen Michael Mooren elokuvan (minä ainakin olen kiinnostunut, mutta lanseerauspäivä on tiettävästi vielä Yhdysvaltojen osalta auki) tämä juttu käsittelee tylsää mutta vaihtolämpöistä toimistoelämää.

Työ ei tekemällä lopu - näillä näkymin viikonloppukin hujahtaa artikkelien ääressä. Kirjoitin aamupäivän hiki hatussa kilpaa kellon kanssa. "Hiki" muuttui tänään konkreettiseksi todellisuudeksi: kun tulin aamulla töihin, yleensä pakastinmaisesta huoneesta löyhähti vastaan tropiikin lämpö ja kosteus, vaikka käytävällä oli aivan viileää. Lähdin jäljittämään oikun syytä.

Koska tämän rakennuksen ilmastoinnin feng shuissa on jotain perustavaa laatua olevaa vikaa, kylmä ilma tulee meille ja kuuma menee seinän taakse. Ehkä siksi naapurihuoneessa on pitkin kevättä riidelty kaikesta, mukaanlukien lämmöstä. J toi viilennyksekseen ovensuuhun siipiratasmaisen jättiläistuulettimen, joka käy B:n hermoille, koska se on aina tiellä. Kiltille ja hiljaiselle puertoricolaiselle R:lle mikään lämpömäärä ei ole riittävä, mutta hän ei jaksa riitaan sotkeutua, ja niinpä hän yleensä palelee villatakkinsa uumenissa. Huonekohtaista termostaattiahan kellään ei tietenkään ole.

Minulle ja Deidrelle ei ole tullut mieleenkään vetää mukaan korkeampia voimia lämmönsäätelyyn, sillä asioihin reagoidaan täällä yleensä viiveellä ja virheellisesti. Siinä vaiheessa pari viikkoa sitten kun kummankin sormet alkoivat kohmettua näppäimistöllä, otimme oma-aloitteisesti käyttöön talvella meille hankitun keraamisen lämpöpuhaltimen. Naapurihuone oli kuitenkin lopulta kypsynyt tekemään valituksen saunastaan, jonka seuraksena ilmastointi oli viritelty uudelleen: käytävillä ja kubikkeleissa puhalsi hyinen viima, ja koko kerroksen huoneissa vallitsi bikinitunnelma. Ainoa paikka, jonka lämpötila oli jokseenkin ennallaan oli tietysti J:n ja B:n sotatanner.

Olen siinä mielessä vaihtolämpöinen, että työ ei suju kun lämpötila ylittää jonkun kriittisen kynnyksen - alkaa nukuttaa ja laiskottaa liikaa, ajatus syrjähtelee. Niinpä nostin välittömästi äläkän liian kuumista työskentelyoloista. Pitkin päivää huoneessa ramppasi sitten väkeä kontrolloimassa lämpömittarien kanssa tunnenko harhoja, podenko kuumia aaltoja vai puhunko asiaa. Lämpötilaksi ei dokumentoitu 28 Celsiusta (miltä minusta tuntui) vaan 75 F. Näin korkea lämpö silti silminnähden pöyristytti amerikkalaisia, jotka on aivopesty ajattelemaan että kylmä toimisto kesällä on samanlainen luonnonoikeus ja demokratian inkarnaatio kuin halpa bensa, isot autot ja vähintään kymmenen ilmaista ohutta muovikassia tuliaisina joka kauppareissulta. Luokseni lähetettiin sinihaalarinen Frendien Joeyn latinoversio, joka rassaili aikansa hormeja, käänsi lopulta jostakin keskusyksiköstä termostaattia viileämmälle, dokumentoi vielä lämpötilan laskeneen 5 Fahrenheitia ja häipyi sitten eteenpäin.

Hetken ajattelin jo, että säätö toi tänne optimiolot. Nyt koen kuitenkin paranoideja tuntemuksia: talttuiko lupaavan viileä ilmavirta, alkoiko kuumuus ja kosteus sittenkin ryömiä takaisin?

Kämmenpohjia kuumottaa. Kannettava tuottaa sietämättömästi lämpöä. Haikailen niiden pakastinolojen perään - ne kun sai niin mukavasti tasoiteltua sillä irtolämmittimellä.

Ulkona sataa tihuuttaa. Sisään lepattelee enemmän tai vähemmän kuraisia viittoihin ja tummiin juhla-asuihin pukeutuneita hahmoja: sää ei suosi päättäjäisiä. Koulumme Commencement oli tänään, opiskelijat juhlivat maisterintutkintojaan. Suosittu TV-ankkuri on haalittu paikalle sairaalan puutarhaan jakamaan valittuja viisauden sanoja (Columbian SIPAssa puhui George Soros ja pääkampuksella pinnalla oleva näytelmäkirjailija Tony Kushner).

Akateeminen elämä ei täällä siirry kesälepoon - työtahti sen kun kiihtyy. Huomenna rekisteröidyn kesäintensiiville. Kahdet paperityöt lyövät ristiin. Ensi viikolla pitäisi jättää tiedekuntaan Helsingissä väitöskirjan käsikirjoitus, sillä tänään tuli naulana arkkuun viimeisen aukiolevan osatyön hyväksymispäätös. Enää ei tarvitsisi kuin puristaa yhteenveto-osa valmiiksi. Samaan aikaan alkavat täällä maisterinopinnot tositahtiin - niinpä pyörittelenkin transkriptejä ja painatuslupapapereita samalla kun yritän luikerrella pois alkeellisimmilta peruskursseilta. Jos onni suosii ja aikataulut pitävät, voin juhlia väitöstä jouluna ja maisterinpapereita vuoden kuluttua.

Vielä pitäisi siis jaksaa keskittyä ja kirjoittaa. On epäreilua että blogin kirjoittaminen on lähes yhtä kevyttä kuin hengittäminen, mutta artikkeliteksti syntyy kilpikonnan vauhtia. Niinpä vein kaikki tämänhetkiset huoleni oraakkelille.

Minä: Saanko väitöskirjan ajoissa valmiiksi?
Oraakkeli: Jos ympäristö sallii niin mikä ettei.

Minä: Pääsenkö sille kesäkurssille, jonka jonotuslistalla olen?
Oraakkeli: Et, jos vielä viivyttelet.

Alakerran ruokasali, joka yleensä varustaa minut lounaseväillä, pläyjäytti eteeni täksi päiväksi Chef's Cheese Platen eli tyrmäävän puolen kilon juustolajitelman, jonka höysteenä on seitsemän viinirypälettä ja viisi suolakeksiä. Elimistöni yrittää siis konvertoida tyydyttynyttä rasvaa aivojeni janoamaksi glukoosiksi samalla kun kokoan kuumeisesti katsausta lihavuuden ja energiansaannin genetiikasta. Tämä lähtötilanne motivoi viimeisen oraakkelikysymyksen -

Minä: Mitä söisin tänään illalla?
Oraakkeli: Kasvispizza.

Kiitos, tässäpä selvyys kaikkiin päivänpolttaviin ongelmiini.

Kostea ilma jyllää, kuumuuden kanssa ja ilman. Vilkaistuani viimeaikaisia kuvia itsestäni totesin että näytän epäilyttävän... pörröiseltä. Ilman suunnaton suhteellinen kosteus säkkäröittää hiukset kurittomaksi palloksi, jonka hallintaan tarvitaan pieni armeija erilaisia muotoilutuotteita.

Kullakin kulttuurilla on omat frizz wars -kikkansa: puertoricolaistytöt liimaavat hiuksensa vaseliinilla otsaan kiinni tasasivuiseksi kolmioksi. Afrikkalaishiuksiset työtoverini omaavat hiljaista tietoa öljyistä, rasvoista, tiskiaineesta, jheri curlseista ja pink lotionista. Suurin osa heistä letittää hiuksensa rastoille tai cornrow'ille, mutta yksi käy sitkeää ja tappion puolella olevaa taistoa kohti sileää suoraa hiusta - en ole uskaltanut kysyä onko aseena silitysrauta vai mikä, sen verran hapsuinen lopputulos on.

Eurooppalaishiuksiset naiset viettävät tunteja kylppärissä tai salongissa rautojen ja föönien kanssa, vain todetakseen että kypärä alkaa välittömästi ryppyillä metron nihkeässä tungoksessa: vastalääkkeeksi Upper East Siden luksussalongeissa tehdään hyperkalliita japanilaisia suoristuspermanentteja. Upper West Siden kanta-asujien lempilook taas on meikitön luomufeminismi, joten takkupää uppoaa tällä puolella puistoa melko kivutta katukuvaan.

Toisenlainen hiussota käynnistyi pari päivää sitten Williamsburgissa. Erittäin tiukasti ja hartaasti tooran ja talmudin kaikkia säännöksiä noudattamaan pyrkivien ortodoksijuutalaisten naisten kauneusvaltti on pitkään ollut kätkeä hiukset ulkomaailman näkyviltä. Hyvään lopputulokseen päästään esimerkiksi huivin, paksun hiusverkon tai peruukin avulla. Koska synteettinen peruukki vuosikymmeniä käytettynä ei tässä ilmastossa taatusti vetoa kehenkään, ortodoksinaiset ovat mielellään maksaneet jopa tuhansia dollareita käsinsolmituista luonnonhiusperuukeista, ja Borough Park on täynnä pieniä peruukkikauppoja. Nyt joku rabbi huomasi, että peruukkien raaka-aineena käytetty ihmishius tulee usein Intiasta, ja on kenties altistunut siellä hindutemppelien uskonnollisille seremonioille eli epäjumalanpalvelukselle - seurauksena peruukkien käyttäjät ovat kauhuissaan polttaneet viime päivinä epäpuhtaita hiuslaitteitaan nuotioilla pitkin Williamsburgin kadunkulmia.

Lehtikuvissa palavien peruukkien hius oli poikkeuksetta ylimaallisen suoraa ja kiiltävää. Milläköhän tempulla se on saatu aikaan...?

Olen vähän huolissani miehestäni. Entinen amerikkaskeptikko rakastaa New Jerseytä, osaa nimetä puolet senaattoreista ulkonäön perusteella ja on niin riippuvainen PBS:stä ja CSPANista että kun joskus täältä palaamme, Kalevankadun parvekkeelle tullee yrttitarhan sijaan satelliittilautanen. Autokuume on jo dokumentoitu. Viimeisenä villityksenään se meni ostamaan countrylevyn. Mitähän seuraavaksi?

Juuri nyt on elo melkoisen kivutonta - joskohan täkäläiseen tyyliin olisi vain solahtanut mukaan. Koti-ikävä ei erityisesti vaivaa: Amerikassa asuminen on helppoa ja mukavaa. (Tosin ei lasketa mukaan viranomaisasiointia: helmikuusta asti käynnissä ollut verotodistusprosessimme karahti kuiville koska emme edelleenkään näy verotoimiston systeemeissä. Ennakkoveroshekki kyllä lunastettiin, mutta kirjautui tietysti eri ATK-systeemiin. Verotoimiston virkailija neuvoi ainoastaan aloittamaan todistuksenhakuprosessin uudestaan alusta. Ensi viikolla pääsen myös taas käymään terveysvakuutustoimistossa - Eladia-neiti haluaa pitää yllä ystävyyssuhdettamme pyytämällä minua tuomaan pieniä shekkejä parin kuukauden välein.)

Helppoudessa kyse ei ole pelkästään kielestä. Maahanmuuttajalle elämän New Yorkissa tekee helpoksi sen, että kaikki muutkin ovat muukalaisia. Minulle tämä konkretisoitui eilen, kun pidin esitelmää Einsteinin diabeteslääkäreille. Annan joskus itselleni vähän anteeksi ajatuksen sameutta ja vastarepliikkien hitautta kun en puhu englantia äidinkielenäni. Havahduin äkkiä siihen, että paikan ylilääkäri, joka grillasi minua piinallisen terävästi, puhui englantia lievällä itäeurooppalaisella tai israelilaisella aksentilla. Menetin välittömästi tekosyyni älylliseen laiskuuteen.

Helppoutta ei ehkä kuitenkaan kannata yliyleistää. Tutkimuslaitoksesta toiseen kiertävät aivotransplantit, joiden kohdalla amerikkalainen unelma (tai ainakin homeownership ja minivan) varsin todennäköisesti toteutuu, eivät välttämättä edes kuulu niihin joita Lady Liberty alun perin kutsui helmoihinsa sanoessaan: "Give me your tired, your poor, your huddled masses yearning to breathe free, the wretched refuse of your teeming shore." Liberty-rouvan kutsu on ovela: työvoima on tervetullutta, laillisesti tai laittomasti, mutta viluisille kodittomille massoille rouva lupaa ainoastaan valaista kultaita porttia lyhdyllään.

Lääh - nihkeää ja kuumaa ilmaa jatkunut pari päivää. Eilen oli niin kova ukkosmyrsky että salamat tuntuivat jopa ikkunattomassa työhuoneessani. Kotona ilmastointilaite ei ole vielä asennettuna paikoilleen, joten uni muuttui äkkiä mukavasta levollisesta päivän päätöksestä isoksi dilemmaksi lismaisissa lakanoissa sätkiessä. Hämmästyin, että ylipäänsä nukuin viime yönä - väsymys ehkä auttaa.

Unelmoin suomalaisesta juhannussäästä (= kaksi villapaitaa, harmaa taivas ja tihuuttaa vettä).

Parin viikon sisällä pitäisi työstää 3-4 artikkelia. Tuntuu, että tunnit ovat kortilla. Olen niin overwhelmed että hairahdun bloggaamaan silkasta ylirasituksesta kesken työpäivän. Huomenna pitää herätä kukonlaulun aikaan ja jotenkin roudoutua oudoilla metrolinjoilla ja busseilla keski-Bronxiin: minua on pyydetty puhumaan aamuyhdeksältä Albert Einstein Collegen diabetesseminaarissa. Olen siellä todella oudossa joukossa, homogeenisestä kalpeanaamaisesta suomalaisväestöstä kertomani havainnot eivät välttämättä ole yleisöni odotushorisontista: esitystä pyytänyt henkilö rypisteli otsaansa: "Our catchment area is predominantly Hispanic - do you know anything about the body image of gay HIV positive Hispanic men?"

Kaikesta huolimatta kiva sinänsä saada treenausta - täkäläisessä koulutusohjelmassani jopa panostetaan hyvien esitysten valmisteluihin. Virittäytyäkseni tunnelmaan kävin kuuntelemassa pääkampuksella pari luentoa Neuroscience-seminaarissa. Columbia juhlii 250-vuotista taivaltaan haravoimalla kasaan pari nobelistia, Yhdysvaltain kansallisen terveysinstituutin osastonjohtajaa ja parintuhannen ihmisen yleisön tieteenteon ravintoketjujen kaikilta tasoilta.

Pääsääntö esityksissä tuntui olevan, että mitä isompi ja mullistavampi tieteellinen löytö, sitä yksinkertaisemmat diat. (Ehkä parhaat esitykset toimisivat kokonaan ilman dioja - Power Point is the devil. Mistä muistutus tänään kotilaitoksellani, jossa Sasser-virus aktivoitui kesken seminaariesityksen ja jumiutti esitysgrafiikat välkähteleviksi blue screeneiksi.) Tosin jossain vaiheessa ilmeisesti maine ja kunnia auttaa nobelistia palkkaamaan oman flash-animoitsijan jatkuvaa puherituaalirumbaa helpottamaan. Huomasin myös luennoitsijoiden bioja selatessani, että vastoin arkikokemustani lääkärinkin peruskoulutuksella voi ponnistaa hienolle tiedeuralle. Kliinisestä urasta tässä joukossa ei juuri pidetty melua, tosin eräs ylpeä Columbian kasvatti esiteltiin "Dr. X graduated from Columbia College of Physicians and Surgeons on the provision that he would never practice his skills on living humans." X totesi työskennelleensä ensimmäisen valmistumisensa jälkeisen vuoden patologina - ja sieltä lähtiessä provisio oli "We'll let you go - on the provision that you will never practice your skills on dead humans". Nykyään X ansaitsee leipänsä merietanoiden parissa.

Kiiruhdin töistä kotiin, sillä alkuillaksi on luvattu ukkosta. Hudson-joen yllä taivas oli oudon aprikoosinvärinen, ja Jerseyn yllä oli hyvin tummansinisiä pilviä. Portaita noustessa jyrähteli jo, ja nyt näyttää satavan.

Eilisiltana ja viime yönä ukkosti, ja ilma on edelleen kuumankosteaa. Kontrastina töissä on kuin jää-viileäkaapissa. Deidre ja minä palelemme välillä niin, että ekotehokkaasti pistämme päälle talvipakkasia varten varatun irtolämmittimemme, sillä ilmastoinnin säätöihin tavallinen kuolevainen ei tietenkään voi vaikuttaa.

Columbian työetuihin kuuluu ilmainen, suunnilleen kerran tunnissa kulkeva bussikuljetus työpaikan ja kodin välillä. Kuljetus on luksusta, sillä bussi ei pysähdy kertaakaan työpaikkani oven ja kotikorttelini välillä: se siis ilahduttaa vain niitä jotka asuvat jommallakummalla kampuksista, kuten me. Hyllyvillä penkeillä hyrisee lukeneiston hillitty charmi, ihmiset mutisevat tutkimusprojekteistaan, selailevat artikkeleitaan ja apurahapapereitaan, nukkuvat tai pelaavat elektroniikkapelejä. Vaihtoehtoiset kaupungin bussit matelevat kortteli kerrallaan ja seisahtuvat välillä kokonaan muutamaksi minuutiksi lastaamaan kyytiin pyörätuolin-pari. Bussien penkit ovat tahraisia ja elämä värikästä - minulla on usein kunnia olla M4:n ainoa Caucasian.

Työpaikan metroasema, 168. katu, taas on likaisimpia paikkoja jossa koskaan olen ollut. Betonilaiturille ja kaariholveihin on pinttynyt liki sadan vuoden noki, hiiret ja rotat vilistävät, onnettomat asunnottomat yrittävät torkkua, ja ruuhka-aikaan satapäiset ihmislaumat sulloutuvat hisseihin. Kaikki tämä vielä menee, mutta viimeisen kuukauden aikana asema on alkanut haista epäilyttävän läpitunkevalle - en tiedä onko kyseessä vain jokin raikaste, torakkaspray, DDT, Agent Orange vai muu terveyseliksiiri, enkä oikeastaan välitäkään tietää, haju vain jotenkin puistattaa. (Tämä maa on ilmanraikastimien mekka: ostin viikonloppuna pussin vehnäjauhoa, ja ihmettelin kun kotona jauhot tuoksuivat vahvasti myymälän metsäkukka-raikasteelle.)

Omalla metroasemallamme (joka tuossa blogin otsikkokuvassakin komeilee) on tehty ainakin viime kesästä lähtien remppaa, johon tietysti sisältyy altistuminen asbesti- ja lyijypölyille. Nyt purkuhommat alkavat olla ohi ja aseman sähköjä viritellään uusiksi. Tästä johtuen joka aamu saa arvailla mitkä aseman eri nurkilla sijaitsevista hyperkapeista liukuportaista toimivat. Viime aikoina olen tuntenut itseni joka aamu pikkusieluksi: minua suututtaa se, että aiemmin kiltisti ylöspäin menneet portaat kulkevat nyt väärään suuntaan, ja että niiden korvikeportaat ovat lukittu rullakko-oven taakse. On siis pakko loikkia henkensä kaupalla vilkkaan ja sekavan Broadwayn yli kolmansille rullaportaille, jotka ovat melkein aina rikki, kumotun pikaruoan ja muun tahman peitossa.

Lueskelin aamulla töissä teorioita siitä, miksi Suomessa on maailman korkein nuoruusiän diabeteksen esiintyvyys: eräs hypoteesi liittyi suomalaisten liialliseen siisteyteen. Vastapainoksi nykyisillä kotinurkillani Harlemissa on taas Yhdysvaltain korkein lasten astman insidenssi liittyen ahtauteen ja asuntojen saastumiseen rottien ja torakoiden ulosteesta.

Juuri kun saimme eilen varattua lomailulennot Kaliforniaan töissä selvisi että minulle tarjoutui varasijapaikka matkaamme seuraavalle viikonlopulle jonkin liittovaltion viraston kokonaan maksamalle kokousmatkalle San Diegoon. Luvassa hyvää seuraa ja trooppinen resort, miten ihmeessä voisin kieltäytyä?

Matkaan sisältyy silti kysymysmerkkejä, sillä kokoushotelli on ihan täynnä, joten majoitus edellyttää temppuilua. Ja jos takaisin pitää kiiruhtaa redeye-lennoilla ja lentokentältä suoraan luennolle, pitää vielä pohtia reissaamisen mielekkyyttä. Varsinkin kun nyt on muutenkin kamala hoppu kaikenlaisten työasioiden kanssa. Jos olisi yhtään joustonvaraa, kannattaisi tietysti ottaa viikko lomaa ja ajella hiljaksiin San Franciscosta San Diegoon viinitarhoja painottaen, sillä Memorial Dayn vuoksi matkojen väliin jää ainoastaan kolme työpäivää. Näillä näkymin Itärannikolle on kuitenkin palattava, sillä kesäkuuni näyttää äärimmilleen pakatulta.

Eilen mietiskelin, onko edes järkevää hoputtaa itseään työntekoon asettamalla lomamatka takarajaksi kiireen keskelle. Ainakin tänään edessä olevalla pikku hengähdystauolla tuntuu olevan piristävä vaikutus, olen jaksanut huhkia ikäviä rutiinijuttuja ja kirjoitushommia pois. Muuten alkukesä näyttäisi ihan Sisyfuksen urakalta, yhden valmiin asian tilalle tulee jatkuvasti kolme keskeneräistä. Viime viikolla odottelin vireillä olevia yhteistyöprojekteja pöydälle, ja tulivathan ne sieltä - kaikki kolme yhtä aikaa tänä iltana, kaikkiin pitäisi reagoida HETI. Lopputenttikin huomenna on, tietysti.

Kummallinen tämä matkasuma kyllä on, sillä olen ensimmäisen ja ainoan kerran käynyt Kaliforniassa 15 vuotta sitten. Nyt pitäisi sitten tuottaa hiilidioksidipäästöjä viikon välein... Kannettavan tietokoneeni akun kuntokin kertoo että elämäni ei ole ollut kovin liikkuvaa viime aikoina. Tilasin Ebaylta uuden puhkikärähtäneen 5 minuuttia varausta pitävän nykyisen tilalle jotta voin tehdä töitä lentokoneessa tarpeen vaatiessa.

Eskapistisesti en ole aiheesta aiemmin jaksanut kirjoittaa, mutta tietysti kaiken tämän räpeltämisen keskellä olen kauhuissani seurannut koko ajan paisuvaa Irakin vankilakidutuskriisiä: New Yorkerissahan oli aiheesta jokin aika sitten paljastusreportaasi. Enemmän kuin mistään muusta kertoo koko juttu niistä onnettomista sotkuista jota syntyy kun gung ho -mentaliteetilla varustettu tuskin koskaan kotimaastaan poistunut ja huonosti palvelukseen valmennettu reserviläislauma rynnistää "luomaan järjestystä" täysin vieraisiin oloihin. Nykyhallituksen mustavalkoistava ja bolsevistinen jos et ole meidän kanssamme olet meitä vastaan -valtapolitiikka ja omaperäiset Geneven sopimuksen "tulkinnat" selkeyttävät tilanteen rivimiehen ja -naisen kannalta päivänselväksi: koska irakilaiset vangit ovat evil, heitä on tietenkin oikeus kohdella kuin eläimiä.

Täällä lämpötilat singahtelevat äärimmäisyydestä toiseen, sillä välillä tuulee Karibialta, välillä Labradorilta. Koska mielettömät helteet eivät iskeneet viikonloppuun vaan on ollut pikemminkin hieman viileää, olemme viettäneet sisäpainotteista viikonloppua ilman suurempia omantunnontuskia.

Eilen oli kiva lauantai: köröttelimme ensin bussilla Upper East Sidelle katsomaan El Museo del Barrioon näyttelyä MOMAn latinalaisamerikkalaisen taiteen kokoelmista. Näyttely oli mainio, juuri sopivan kokoinen, ja audioguiden avulla saimme normaalia enemmän irti jopa autistisen näköisistä 60-luvun op art -teoksista ja betonilla täytetystä kirjoituspöydästä.

Kotona ryhdistäydyimme monen, monen päivän ravintola/valmisruokaputken jälkeen väsäämään jokakeväistä suosikkia, parsapizzaa. Pekka kävi kiltisti Fairwayssa ja toi tosi herkullista vihreää parsaa, tuoremozzarellaa (ilmeisesti vastikään jossain Jerseyssä tai Brooklynissa kokoonkeiteltyä) ja kulman viinakaupasta Sauvignon Blancia. Uuni savutti niin että palohälytin alkoi huutaa, mutta kotiruoka maistui taivaalliselta.

Innostuimme suunnittelemaan parin viikon päähän matkaa San Franciscoon. Kalifornia on täältä miltei yhtä kaukana kuin Suomi, joten emme taida tulla poikenneiksi sinne muuten vain. Toukokuu on niin kammottavan työntäyteinen ja kiireinen, että kaipaisin pitkää viikonloppua henkireiäksi, vaikka se taitaakin sisältää yli 12 tuntia lentokoneessa istumista. Matka tuntui loksahtavan melko kivasti kohdalleen, boutique-majoitukseen erikoistuneella Kimpton Groupilla jolla on kivoja hotelleja DC:ssa (kuten suosikkini Rouge ja Helix) on valtava edustus San Franciscossa.

Perjantaina tuli täällä ensi-iltaan Sundancessa menestynyt dokumentti Super Size Me. Sen on tehnyt NYU:ssa opiskeleva Morgan Spurlock, joka kehitti itselleen rytmihäiriöitä ja rasvamaksan ahtamalla kuukauden ajan itseensä päivittäin kolme herkullista ja tasapainoista McAteriaa. Idea oli sen verran hassu että kipitimme Lincoln Centerin Loew'siin katsomaan elokuvan heti tuoreeltaan. Vaikka tematiikka toi vähän mieleen työasiat ja erityisesti väitöskirjan yhteenveto-osan, jonka pitäisi olla ihan kohta painatuslupa-anomuskunnosssa, ja vaikka leffa sekä näytti että kuulosti kotitekoiselta, suosittelen sitä, koska se on sekä hauska että varsin asiallinen. Ainoa vähän outo kohta oli viittailut siihen, että pikaruoka aiheuttaisi riippuvuutta. Olen totaalisen allerginen kaikille riippuvuussalaliittoteorioille. Meissä leffa aiheutti tarpeen kävellä kotiin koko reilun 50 korttelin matka, ja syödä iltapalaksi pelkkää lähdevettä ja mansikoita.

Sen verran elokuvalla on jo ollut kerrannaisvaikutuksia, että McDonald's Corporation ilmoitti että supersize-menut (onko niitä Euroopassa ikinä edes ollut?) häviävät asteittain, ja tilalle tulee aikuisten Happy Meal, jossa on mukana askelmittari, kuntoiluohjeita, vettä ja salaattia. Tosin ko. firman tuntien salaatissa on varmaan enemmän energiaa kuin pienemmissä purilaisissa. Täällä ei juuri tule syötyä pikaruokaa, mutta viime sunnuntaina kävin lentokentällä katsastamassa, ovatko askelmittarit jo saapuneet. Eivätpä tietenkään - jouduin turvautumaan BigMaciin, enkä voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen miten kaikissa kääreissä ja paperipusseissa poseerasi toinen toistaan lihaksikkaampia atleetteja vihjailemassa millä ruokavaliolla räjähtävä lihasvoima kehittyy.

On kivaa, kun työkaverit kehuvat vaatteita, meikkiä, käsilaukkua, kenkiä. Kukapa ei positiivisista kommenteista nauttisi? Floridan-matkallani kiinnitin asusteisiin yhtä paljon huomiota kuin esitykseeni, ja sain sekä SJP-pisteitä että rakot stilettisandaaleistani.

Amerikan-työkaveritkin alkavat tajuta että filing cabinetistani löytyy puolet tusinat vaihtokengät niitä päiviä varten jolloin en jaksa hiippailla hupparissa ja kumipohjissa. Jopa likinäköinen sosiologiesimiehemme kommentoi viime viikon seminaarissa "You guys, do you have some kind of a fashion contest going on? You seem to coordinate your outfits every week..."

Siksipä olinkin vähän hämmästynyt, kun työtoveri toisensa jälkeen kommentoi tänään: "Are you OK?" ja "You look tired." Vakuuttelin olevani kunnossa, ja tunsin oloni hämmästyneeksi, sillä mielestäni tänään on ihan tavallinen päivä. Toki kävin vessassa kurkkaamassa että naamalla ei ole tonnikalasalaattia, kuolavanoja, verta tai jotain muuta asiaankuulumatonta. Ei havaintoja. Kommentit jatkuivat: "Having a bad day?" "You're kinda pale." "Take it easy, get a rest." "Are you OK?"

Ehkä en sitten vain itse huomaa purppuranvärisiä silmäpusseja, tuhkanväristä naamaa ja lysähtänyttä olemusta. Lienen tömähtänyt arkeen naama edellä ja huikeaa univajettani paikkaamatta. Lisäksi olen viimeiset kaksi päivää pakertanut lukukauteni kulminoivaa take home examia. Luennoitsijallamme on kuningasidea upottaa meidät untuvikot tosielämän sotkuisiin analyyseihin projektinomaisella loppukokeella. Odotin mukavaa ja kivaa pikku askaretta. Ajattelin, että minulla ei ole hätää, kun olen jo oikeastikin tehnyt tuollaisia analyysejä suunnilleen yhden väitöskirjan verran. Sitten latasin kurssini nettisivulta tehtävänannon, 16-sivuisen sekavan pdf-tiedoston. Ajattelin selvittäväni kokeen päivässä, mutta pelkästään kysymyksenasettelun ymmärtämiseen meni pari tuntia. Näillä näkyminen aikaa pitää "pikku projektiin" investoida vielä kolmaskin päivä.

Tosin kovin freesejä eivät ole muutkaan lähi-ihmiseni. Deidre painui työlästyneenä ja puhkinaisena after work -drinkille onnistuttuaan tänään saamaan huikean palkanalennuksen sivuduunistaan, kaksi Sasser-tartuntaa, kännykkänsä katoamaan jäljettömiin ja oman take home examinsa tuskin alulle. Ja Fede, joka rustaili kauhealla kiireellä yhteisartikkelimme käsikirjoituskorjauksia eilisellä lennollaan Lontooseen, sai kolmipäiväisen urakkansa päätökseen, huokaisi helpotuksesta ja tuhosi peruuttamattomasti ja lopullisesti ainoan kappaleen tiedostoaan.

Nyt on siis legitiimi syy lösähtää sohvalle ja silmäillä toisella silmällä Frendien päätösjaksosta yhden sukupolven lopullista saapumista keski-iän satamaan, toisella The Devil Wears Pradaa (lentokenttäpokkari: Voguen Anna Wintourin entinen assistentti narisee siitä miten rankkaa on toimia PA:na ja päätoimittajan juoksutyttönä kipittämässä latteja Starbucksista. Valitettavasti kirja on aika surkeasti kirjoitettu - viihdeopus joka vikisee victim-äänellä ja viljelee überlatteuksia on kohtuullisen työlästä luettavaa).

[Orlando International Airport]

Takana on kolme vuorokautta konferenssielämää Orlandossa Floridassa. Orlando on paikka, jossa ei olisi yhtään mitään, jollei sinne olisi rakennettu Disneyworldia ja puolta tusinaa muuta isoa teemapuistoa – kohde, jonne raahataan kakarat uimalelujen ja kylmälaukkujen kera pulikoimaan sisämaan lämpimässä kloorivedessä, jos rahkeet eivät riitä pitemmälle. Keskelle vihreää vähän rämeisen näköistä ei-mitään on ripoteltu pastelli- ja neonsävyisiä temmellysparatiiseja ja niihin liittyviä hotellikomplekseja.

Tällaisessa viihdytystehdasympäristössä järjestetty tieteellinen kokous on mielenkiintoinen. Pukeuduimme villatakkeihin ja shaaleihin jotta emme saisi paletumavammoja äärimmilleen ilmastoiduissa kokoussaleissa: hisseissä törmäsimme vyölaukkuihin ja uimarenkaisiin sonnustautuneisiin perheisiin ja hölläsimme villahuiveja, sillä kulku asuintornista jättiläisparkkipaikan yli vastasi haaleaa saunaa lämmöltään ja kosteudeltaan. Sviittini oli tyyliltään normaalia motellitasoa. Siinä yhdistyi mielenkiintoisella tavalla kallis hinta ja halpa laatu. Toki määrästä tinkimättä: yhden hengen käyttöön oli tietysti varattu kaksi televisiota ja vuodetta, kolme huonetta ja baarikeittiö. Toisesta ikkunasta saattoi ihailla rämeikköä, kahta läpikulkutietä ja minikokoista strip mallia, toisesta höyryävää turkoosia allasta, palmuja ja vesiputousviritelmiä.

Kenties siitä johtuen että en odottanut teemapuistohirvitykseltä yhtään mitään matka osoittautui sittenkin valtavan hauskaksi. Tutustuin lukuisiin kivoihin uusiin ihmisiin. Esitykset menivät hyvin, ja vaikka totesin että alallani ei mitään mullistavaa sitten viime kokouksen ole tapahtunutkaan, uusia ideoita, käyntikortteja ja kontakteja kertyi mukavasti.

Parasta, kuten aina, oli tietysti sivuagenda: solahdin mukaan northcarolinalaisten tuttavieni laumaan, jota oli vahvistettu parilla mukavalla, sosiaalisella ja tanssitaitoisella italo-amerikkalaisella pikkuveljellä. Kun sulloimme pikkuautoon allekkain ja päällekkäin kymmenen ihmistä, apilanlehtiliittymien kurvit alkoivat tuntua jännemmiltä kuin vuoristorata, ja tusinaravintolan 70-lukuhitit, tapakset, napatanssijat, tulennielijät ja congajonot oikeasti viihdyttäviltä. Kun tarjoilijat nykivät meitä pois pöydiltä tanssimasta, teeskentelimme olevamme postmodernisti kitschisen Michael Gravesin Swan-hotellin vieraita ja solahdimme sen läpi nuokahtaneeseen diskoon, joka onnistuneesti jäljitteli Tapiola Gardenin tunnelmaa. Mielenterveystiimistä kuoriutui esiin akrobaatteja ja diskokuninkaita: kurpitsat muuttuivat tuhkimoiksi, kellot pysähtyivät ja lasikengistä tuli kaikille rakkoja, mutta jatkoimme parketilla paljain jaloin.

Seuraavana aamuna freesisti seitsemältä luennolle ja plenaareja ja workshoppeja iltakuuteen. Ukkonen muutti viimeisen illan poolside partyn karibiabileiksi kokolattiamatolla – eurooppalaiset ystäväni fuusioituivat UNC-jengiin, ja kävimme yhdessä tutustumassa Pleasure Island –teemapuistoon. Vilkkuvaloista, ilotulituksista, pikahäitään juhlivasta mikkihiirikorvaisesta morsiamesta ja pyörivistä tanssilattioista huolimatta paikka tuntui väsymyksemme läpi varsin väkinäiseltä, eivätkä huonon maun kukkasetkaan enää jaksaneet viihdyttää. Paluumatkan amerikkalaista unelmaa Etelä-Venäjältä etsimään tullut taksikuskimme ilmeisesti vaistosi kuljettavansa takapenkillään wieniläistä psykoanalyytikkoa, ja jakoi kanssamme käänteisen tuhkimotarinansa: oli liukunut laman seurauksena bisnesmaailman keskijohdosta ratin taakse, ja kärsi nyt munuaisongelmista ilman terveysvakuutusta ja kirosi seudun koulujen huonoutta ja lähiöiden slummiutta.

Lentoni alkaa nyt boordata - tai preboordata. Kun kaikki lasten kanssa matkustavat kutsutaan asettumaan paikoille ensimmäisinä, meitä muita matkustajia ei isoon JetBlue-Airbusiin jääkään lastattavaksi kuin ihan muutama. Huvipuistotunnelma jatkunee siis lennollakin.

Armas puolisoni vinkkasi lukemaan päivän lehdestä, miten käy kun yliopiston lukukausimaksut ovat niin kalliit, että downtown-asumiseen ei enää jää rahaa. Eräs NYU:n opiskelija oli ratkaissut asian majailemalla Bobst Libraryn (paikallisen Domman) kellarissa syksystä lähtien.

Pistäydyin Pekan ja Antin kanssa viikonlopun Washington Square -kävelyllä kyseisessä rakennusjärkäleessä, joka on saanut muutenkin kyseenalaista mediahuomiota, kun pari elämäänsä työlääntynyttä ja suurkaupunkielämän tölvimää opiskelijaa on lukuvuoden mittaan loikkinut loppuratkaisuunsa sen sisäaukiota kiertäviltä 12 kerrosta korkeilta parvekkeilta.

NYU-opiskelijan uusasunnottomuuteen kuului tietysti blogin pito hyllyjen välissä nukkumisen, kuntosalisuihkujen ja mäkkäriaamiaisten lomassa (raskaan liikenteen tai New York Universityn lakimiesten vuoksi blog tuntuu tänään olevan nurin).

Juttu koskettaa minua, koska haaveilen keräileväni opintosuoritteita kesäintensiivin ajan. En ole uskaltanut vielä käydä taloustoimiston kanssa kustannuseriä ihan tarkkaan läpi, mutta kymppitonnin shekki kuukauden mittaisesta kesäyliopistoilailusta kuulostaisi ihan markkinahinnalta. Ellei sitten tule järki päähän ja matti kukkaroon.

Edessä on kammottava viikko - lähden torstaina kokousmatkalle Floridaan, ja sitä ennen on kasautunut tekemistä enemmän kuin pariin viikkoon yleensä. Loppukokeita, käsikirjoituskommentteja, puhelinhaastatteluja, esityksen laadintaa. Koska näännyttävä työmäärä selvisi jo lauantaina, fiksun ennakkovarautumisen ja viikonlopputöitten sijaan latasimme akkuja laiskotellen. Velipoika ajeli meille Bostonista, ja pääsimme nauttimaan New Jersey Turnpikesta Antin baby-SUVista käsin. Autoilu onkin ainoa oikea tapa saada käsitystä naapuriosavaltiostamme.

NJ kutsuu itseään Garden Stateksi. Vaikka lukemalla Richard Fordin erinomaiset kirjat The Sportswriter ja Independence Day kiinteistövälittäjien puutarha-Jersey jotenkin hahmottuukin öljynpuhdistamoiden, kaislarämeikköjen, spagettiliittymien ja konttisatamien takaa, keskimääräiselle läpikulkijalle loppumattomat strip mallit ja omakotitalomatot ovat todempaa maisemaa, samoin monenlaiset uudet ja vanhat siirtolaiskerrokset. Asbury Parkiin suuntautuneen rappioromanttisen pyhiinvaelluksen (lue Peter Elkistä) lisäksi autoilimme mailien mittaisella mutta vain parinsadan jaardin levyisellä asutusriutalla Jerseyn rannikolla ihmettelemässä miten tiuhaan ihmiset ovat valmiit beach housensa rakennuttamaan.

Sitten kävimme katsomassa Princetonin kampusta. Olen aina luullut ko. paikkaa vähän nuhjuiseksi, mutta kadut sykkivät kevätkarnevaalia ja capoeiraa, ja joka paikassa vaelteli preppyjä isejä ja äitejä katsastamassa isänmaan toivonsa kanssa vastaako opiskelumiljöö perheen vaatimustasoa. Jos kriteerinä on se, että vaatekaupassa myydään Marc Jacobsia, Dolce&Gabbanaa ja Lilly Pulizeria, siitä vaan lähettämään lapsia korkeamman opinnon tielle. Rakennusten tyyli ei sinänsä hirveästi eronnut esimerkiksi Harvardista. Ympäröivä seutu oli täynnä mitä upeimpia puutarhoja ja taloja - tuli vaikutelma itseensä sulkeutuneesta ja tyytyväisestä, muuhun maailmaan vähän hajurakoa ottavasta paikasta. Kontrasti oli suuri läheiseen Rutgersiin, valtionyliopistoon, jonka ohitse myös ajoimme.

Matka Jerseyhin ei ole mitään ilman IKEA-visiittiä - tietysti poikkesimme siellä, vaikka 12-kaistaisen turnpiken exit-helveteissä sekoiltuamme jouduimme heittämään lenkin Newark Internationalin kautta. Heräteostin itselleni nojatuolin, kun olen vähän kaivannut mukavampaa lukupaikkaa makuuhuoneeseen. Lisäksi tajusin, että IKEAn ruokatukusta oli ainutkertainen mahdollisuus tempaista mukaan kassillinen hiilihydraatteja skandimakuun: Marabouta, mazariinileivoksia, Abban ranskalaista sipulisilliä, kuningatarhilloa, Dumle-karkkeja koti-ikävää torjumaan.

Sunnuntaina meillä oli huonompi tuuri sään suhteen. Kesän lämpö ja lupaavan aurinkoinen aamu kääntyi hetkessä hyiseksi sateeksi, vaikka lähdimme liikkeelle korkein toivein ja aurinkoa vastaan voideltuina. Syöminen jäi ainoaksi ajantappokeinoksi: ukrainalaista diner-ruokaa East Villagessa ja argentiinalaista pihvi-illallista Amsterdam Avenuella. Tänään on sade jatkunut - ehkä hyväkin, vähemmän huokutuksia luistaa rästihommien teosta.

Vai tunnustaa pitäisi? C'mon, minulle yleensä maksetaan tunti- tai kuukausipalkkaa siitä että kuuntelen ihmisten tunnustuksia. Lisäksi minut on aika perusteellisesti treenattu tuppisuiseksi vaitiolovelvollisuudella, intimiteettisuojalla, Hippokrateen valalla. Mutta olkoon menneeksi, jopa siitä huolimatta että oikeasti pitäisi nyt tehdä töidä ja lujaa, ja vaikka Peter Elk jurputtaa jotain aikuisten virtuaaliautistien seuraleikeistä... Ihan vaan koska tunnustuksia kinuavat niinkin mukavat ihmiset kuin Samik ja Minya. (Sori, Minya, mutta en millään pysty järkyttymään tunnustuksistasi, sillä viimeksi Suomessa käydessäni ostin heti kärkeen Stockalta kaksi rasiaa Saarioisten maksalaatikkoa ja kävelysauvat.)

1. Vaikka olen jo 22 tuntia sitten saanut tämän talon tyylikkäimmältä naiselta tietooni Manhattanin 3 parhaan kenkäkaupan osoitteet, en ole tehnyt asialle vielä mitään. Apua?! Mikä mua vaivaa!?

2. Viime kesänä päättyi jakso, jolloin en ollut käynyt suunnilleen 10 vuoteen hammaslääkärillä. Traumaattinen oikomishoito ja YTHS:n viisaudenhammaskontrollit olivat osaltaan boikotin takana. Sitten aloin kuulla tutuilta juttuja ulkomaanlomiin osuneista hätäjuurihoidoista. Virginiassa asuessa takahammasta kolotteli ja omaatuntoa vielä enemmän. Jouduttuani lähikontaktiin amerikkalaisen terveysvakuutukseni aukkojen kanssa tuntui luonnolliselta soitella heinäkuussa Helsingin yksityiset hammaslääkäriasemat läpi ja etsiä kissojen ja koirien kanssa puurtajasielua, joka haluaa ryhtyä isoon remonttiin sillä aikaa kun kollegat mökkeilevät ja purjehtivat. Kaikkien kauhuskenaarioiden jälkeen hammashoito olikin sitten antikliimaksi, tylsää ja miltei miellyttävää. Wimpo-hammaslääkäri ei edes halunnut lähteä poistamaan viisureitani, mutisi jotain kasvohermohalvausvaarasta ja ehdotti että jäämme "seurantalinjalle."

Bonustunnustus - kun nyt vaitiolo rikkoutuu, niin antaa sitten mennä:
3. Parhaita Suomen TV:stä ikinä näkemiäni sarjoja on subtv:n Cheaters, silloin kun Tommy Grand (as portrayed by Tommy Habeeb) oli vielä sen juontajana. Runner-up on tietysti Beverly Hills 90210:n ensimmäiset viisi vuotta, suunnilleen kolmeen kertaan katsottuina. Ja minähän en siis koskaan katso televisiota.

Kaikkihan tietävät, että kiertokirjeitä ei koskaan pidä lähettää eteenpäin. Kenellehän tulisi tästä yhtä vaikea paikka kuin minulle? Eufemia? Ja Peter Elk, tietty?

Aina joskus jotkut hokemat luiskahtavat kaikkien kielelle. Joku vuosi sitten brittitutut höpisivät underpinningeistä kaikissa muissa paitsi betoniraudoitukseen liittyvissä merkityksissä. Seuraavassa esimerkkejä amerikanenglannista.

garden variety - yleisiä käyttöaiheita: garden-variety thief / pedophile / angel / introvert / post traumatic disorder sufferer. Ilmaisu viittaa keittiöpuutarhaan, rikkaruohoihin, arkeen, hyötykasveihin: asioihin, jotka ovat yhtä eksoottisia kuin lanttu, sipuli tai porkkana. American Heritage Dictionary määrittelee: common; unremarkable. "Situation comedies and other garden-variety television fare." Osama Bin Laden ei amerikkalaisten mielestä ole garden variety terrorist.

zhoozhing - luulin että tämä Queer Eye for the Straight Guyssa tiuhaan käytetty ilmaisu olisi jo suosionsa illassa, mutta viime viikonlopun NY Timesin liitteissä oli juttu ammattikunnasta, joka tekee final zhoozhin asunnollesi - ie, miehittää sen remontin ja sisustamisoperaation jälkeen tuoksukynttilöillä, lastaa jääkaappisi luomuherkuilla ja laatushamppanjalla, sijoittelee sohvatyynyt ja päiväpeitot houkutteleviin kulmiin ja ottaa koko komeudesta ison kasan polaroideja, jotka luovutetaan sinulle albuminomaisena Your Apartment - The Owner's Manualina, jotta osaat jatkossakin pitää kotipesäsi Architectural Digestiin kelpaavassa kunnossa. (Kun sitten haluat myydä asuntosi edelleen, palkataan apartment stager täyttämään asuntosi kaikilla niillä hellillä ja nostalgisilla muistoilla joita itse et saanut sinne koottua - mutta tämä on jo ihan eri juttua.) Tavanomaisessa yhteydessään zhooshing henkilöityy QESG:n Kyaniin: se on maskuliinisempi ja munakkaampi synonyymi sanalle primping, viitaten siihen miten värkkäilet tuntikausia muotoilutuotteilla geelikutrejasi. Sanan provenanssissa on samaa kuuroa euroihailua joka saa jenkit kutsumaan alusvaatteita sanalla lawn-zhe-ray - uskoa soinnillisen konsonantin poikkeukselliseen tehoon.

grooming - "I feel they are almost grooming me - obviously to become their successor", sanoi työtoveri, jonka urakehitys on pystysuorassa nousussa. Vaikka samalla aasinsillalla ollaan, groomingin buzzword-merkitys ei viittaa nenäkarvojen trimmaukseen (joka on zhoozhingia) vaan tärkeään sivumerkitykseen "To prepare, as for a specific position or purpose: groom an employee for advancement." Grooming on se rakkauden teko jolla kasvatat ja viimeistelet parasta alaistasi planeetan valloitukseen.

better fit - "We preferred Bill over Kwame because he was clearly a better fit for this company (The Donald)." "It's amazing to meet so many fascinating women who'd definitely be a good fit for me romantically (Jesse the Bachelor)." Mallinnuskursseilla betayhtälöitä väänneltyäni höräytin korviani kun kuulin kaikkien tosi-TV-julkkisten puhuvan ihan samaa kieltä kuin minäkin. The most parsimonious model provides a significantly better fit than the full model. Oops, the most full-figured model would be a much better fit for me than...

carving nature at its joints - voi olla että tämän Platonilta peräisin olevan kaikkien taksonomioiden taustalla olevan fraasin suosio rajoittuu yliopistoni seminaarihuoneisiin. Suosittelen kokeilemaan hokemanomaisena alkulauseenvastikkeena kun haluaa ilmaista jotain jota ei itsekään täysin ymmärrä. Pitää taatusti myös yleisön sopivan ymmällä.

Nettihesaria lukemalla saa ainutlaatuisia ja tärkeitä uutisia kotipallonpuoliskolta. Kuten päivän herkku, "Mies löi kirveellä sivullista metrossa". Apua, uskaltaakohan sinne kirvessurmaajien kotimaahan palata kesälomailemaan?

Viime aikojen viihdyttävin Hesari-juttu on ehdottomasti kuvaus saksalaisen Pig Brother -webcamin synnyttämästä innostuksesta. Alkuperäislinkki on jo painunut maksullisten arkistojen hämärään, mutta ohessa aussilehti kertoo sikainnostuksesta. Käy tarkkailemassa raidallisten pikkupossujen reaaliaikaisia tonkimistapoja ennen kuin ne kasvavat liian isoiksi (klikkaa Live-Video).

Mikähän näitä mielialanvaihteluita teettää? Kouluvuosi on loppusuoralla, mikä tuottaa samalla iloa ja haikeutta. Olen mielestäni tämän lukukauden aikana päässyt hyvin tavoitteisiini, ja Columbian erinomainen opetus on avartanut näköalojani ja kehittänyt taitojani. Ei vielä tarvitse edes tuntea luopumisen tuskaa, sillä olemme täällä myös ensi lukuvuoden - voi nauttia mukavasta ja kannustavasta työilmapiiristä eikä vielä tarvitse hyvästellä ketään. Ja sain tänään mustana valkoisella tuntuvan palkankorotuksen.

Hyvässä koulussa on kuitenkin helppo tuntea itsensä keskinkertaiseksi. Objektiivisesti katsoen pärjäämisessäni ei ole mitään vikaa, mutta ehkä perfektionistiseen perusluonteeseen liittyy taipumus tuntea haikeutta niitä asioita kohtaan joita ei osaa eikä ehdi - jonkinlaista pientä itselleen kuolemista siis kaiken aikaa tapahtuu, kun kaikkiin tarjolla oleviin mahdollisuuksiin ei millään pysty tarttumaan. Niin perfektionistinen en kuitenkaan ole, ettenkö tilaisuuden tullen pystyisi optimoimaan eli oikomaan hieman mutkissa: tänä vuonna yritän kirjoittaa valmiiksi niin paljon keskeneräisiä käsikirjoituksia kuin ehdin. Harkitsen myös paikallisen MSc-tutkinnon suorittamista, erityisesti intensiivistä kurssikuormaa kesäkuulle, ja apuraharumbissakin pitää pysyä mukana. Jos tähdet ovat oikeissa asemissa, yritän myös väitellä - tänään asia nytkähti taas hieman eteenpäin, kun kolmas osatyö hyväksyttiin lehteen ilman muutosvaatimuksia. Vaikka pitäisi olla tosi iloinen siitä että asiat menevät kohisten eteenpäin, olo on jotenkin oudosti haikea.

Ehkä tämä ilo-suru on tarttunut minuun itäeuroopanjuutalaistaustaisista työtovereistani. Bev supsutteli olevansa tänä iltana taas menossa jonkin serkkunsa häihin - suuressa ja monilapsisessa suvussa riittää häitä, hautajaisia ja sairastapauksia joka kuulle. Beville häät ovat kipeä paikka, sillä ilmeisesti onnistunut hasidityttö löytää valittunsa 18-vuotiaana ja perustaa suurperheen - naimattomana kolmikymppisenä vaihtoehdot suppenevat ja elämäntehtäväksi alkaa kiteytyä vanhempien valmistelu haudan lepoon. Siksi muitten onnesta iloitseminen on aina vähän karvasta.

Lisää ilosurua tässä suhteessa tuotti biostatistiikan ryhmässäni kypsynyt romanssi. Kyllä, monitasomallien yhtälöitä näpertelevät nukkavierut PhD:t ehtivät näköjään laskuharjoitusten lomassa vaihdella myös merkitseviä katseita. Lienevätkö lämpimät ja romanttiset kevätillat valmistelleet asiaa, mutta nyt yksi näistä kyyhkyläispareista oli rengastanut toisensa: morsiamella oli keltainen kevätsari, sulhasella siistityt hiukset. Molemmat piilottelivat kultaisia nimettömiään pulpetin kannen alla. Bev luonnollisesti vaistosi kuudennella aistillaan sormukset ensimmäiseksi, ja ryntäsi onnittelemaan punastelevaa pariskuntaa. Koska kyseessä oli muutenkin viimeinen luentokerta ennen loppukoekertausta, tunti luiskahti slapstickin puolelle - luennoitsija hairahtui esittelemään meille sandwich-estimaattoria ja sai aikaan sen verran hihittävää vastakaikua ja hälinää että luovutti ja päästi luokan ulos puoli tuntia etuajassa. Tässä kohtaa varmaan hyvä huomauttaa että kouluni opiskelijoiden keski-ikä on 32 vuotta: olemme kypsiä, viisaita ja vastuuntuntoisia lääkäreitä, epidemiologeja, biostatistikkoja, sosiologeja, psykologeja. Mutta emme näköjään immuuneja keväälle.

Analyyttisella järjellä ajatellen olenkin ollut niin hyväntuulinen ja toimiva viimeisen kuukauden Suomesta paluuni jälkeen, että mielialanheilahtelut varmaan myös liittyvät latenttiin koti-ikävään. Hassua, sillä en yhtään myönnä kaipaavani Suomeen: täällä on ihan hyvä. Mutta olen huomannut, että ulkomailla oleillessa suunnilleen kuukauden välein ilman mitään järkevää syytä systeemini jotenkin ylikuormittuu: pinna palaa, olo muuttuu surumieliseksi, arkiset asiat käyvät sietämättömästi hermoille. Lepo, Fazerin suklaa, naistenlehdet, itkeminen ja nauraminen auttavat.

Harmless Kitty on ystävällisten taustavoimien tuella muuttamassa majansa omalle domainilleen, jonne selaimesi toivottavasti sinut jo automaattisesti siirsi. Uudet viestit tulevat siis jatkossa osoitteeseen www.harmlesskitty.com - päivittäkää linkkinne.

Saman tien voitte pohtia kummalla on parempi addiktiopotentiaali - Fruit Smashilla (via Luminous Dreams) vai Kuplamuovilla (via Shine). Näistä virittelyistä ja sijaistoiminnoista päätellen ei suinkaan ole superlämmin kevätpäivä, lukukauden loppu, eikä käsillä uuden artikkelin kirjoittamisen aloittelu ;)

Kasvojen ihoa kuumottelee siihen malliin että epäilen suojakertointen jääneen vähän vajaaksi. Aurinko paistaa, on noin 22 C lämmintä, ja olen seikkaillut parhaan osan päivää 7:n metrolinjan varrella Queensissa. Seiskaahan kutsutaan nimellä International Train, sen verran monen siirtolaistihentymän kattojen yli se kolkuttelee. Matkan varrella on ainakin irlantilaisia, italialaisia, filippiinejä, intialaisia, pakistanilaisia, bangladeshilaisia, korealaisia, kiinalaisia ja taiwanilaisia. Sekä tietysti kaikki mahdolliset latinoryhmät Argentinasta Meksikoon. Ruuhka-aikaan juna on täpötäynnä kaikkia näitä ja useita muita kansallisuuksia, mutta nyt kolistelin tyhjässä vaunussa seuranani ainoastaan Diane Keatonin näköinen nainen, joka oli pukenut itsensä ja noin 6-vuotiaan poikansa kiireestä kantapäähän New York Mets -kuteisiin: molemilla oli räpylät käsissä, olivat mitä ilmeisimmin matkalla hiomaan syöttötekniikkaansa.

Jäin pois junasta Pikku-Bombayssa Jackson Heightsissa. Suunnilleen suoraan elevated-metron laskeutumisrampin kohdalla 74. kadulla kiskojen pohjoispuolella on Jackson Diner -niminen ravintola, josta saa aivan loistavaa intialaista ruokaa - joidenkin mielestä New York Cityn parasta. Buffet-lounas maksaa huikeat 9 dollaria ja ruoka oli suussasulavaa. Osa asiakkaista ravintolassa söi sormin ja oli pukeutunut intialaisittain: kadulla väki tungeksii sarit ja salwar kamizit päällä, liikkeiden ikkunassa on näytteillä kilokaupalla epätodellisen keltaisesta kullasta punottuja paksuja käsi- ja kaulakoruja (myötäjäisiksi?).

Ympäristössä on myös halal-teurastamoita ja korkeita mutta viihtyisän näköisiä kerrostaloja, joiden erikoisuus on vehmas korttelipiha - täällä suunnattoman yksilökeskeisyyden kotimaassa oudon sosialistinen utopia. Koska lähiö on suoraan La Guardian lentokentän laskeutumislinjalla, aina välillä jonkin regional jetin peräsin peittää ison kappaleen taivasta, mutta lentokoneiden jylinä jää auttamatta kakkoseksi Roosevelt Avenuen elevated trainin räminälle ja asukkien ikkunasta pauhaavalle salsalle. Joku asukeista oli huolekkaasti viritellyt kaiuttimet talonsa kuistin katolle, ja koko kortteli raikasi olavivirtamaisen latinocroonerin sentimientoa. Kurkistin 37. Avenuella kolumbialaiseen leipomoon. Leivonnaiset olivat mielettömän herkullisen näköisiä, mutta kaikki asiakkaat näyttivät intiaaneilta. Jänistin: minua alkoi kyllästyttää se että pistän sen verran paljon silmään että ihmiset tuijottelivat perään.

Kolistelin 7:lla Corona Parkin ja stadionien ohitse päättärille, vähän kuin olisi mennyt paikalliseen Itäkeskukseen, Flushingiin. Puolet Flushingista on umpikiinalaista, puolet korealaista. Hämäävästi kaupunginosa olisi muuten käynyt anywhere-Amerikasta, ulosmenoteitä ja matalia liikerakennuksia, mutta latinalaisia kirjaimia näkyi vain harvakseltaan ja kaduilla haisi oudoille mausteille ja kaloille. Jalkakäytävällä olevista säkeistä olisi voinut ostaa sieniä ja kuivattuja marjoja. Epäilen, että muita vaaleita hiuksia omieni lisäksi ei olisi löytynyt muutamaan neliömailiin. Sen sijaan vastaan tallusti mielenkiintoinen minulle uusi ihmislaji, ilmeisen hyvinvoivat amerikankorealaiset ja -kiinalaiset mall rat -tytöt, joilla oli pakollisena asusteena Burberry-ruutua ja Tiffany-paperikassi, tiukat farkut ja huolelliset silmänrajaukset. Tunnelma oli huomattavasti nuorekkaampi, siistimpi, vauraampi ja rauhallisempi kuin Manhattanin Chinatownissa.

Eilen maistelin diversiteettiä Brooklynin puolella. Brooklyn Museum of Artissa oli eilen rakennuksen uuden sisäänkäynnin avajaiset. Näytti kuin lasinen ufo olisi laskeutunut 1900-luvun alun kreikkapökkelötyyliä edustavan museorumiluksen eteen, ja tästä brooklynilaisille sukeutui oiva tekosyy järjestää kaupunkikarnevaali: museon aulassa raikui hip hop, sisäänpääsy oli ilmainen, ja normaalisti nuutunut kulttuurilaitos sykki väkeä, elämää ja planeetan kaikkia kansallisuuksia. Yläkerrassa oli raikas katselmus brooklynilaista nykytaidetta, ja siellä oli vaikea sanoa olivatko itse työt vai niiden värikkäät tekijät vangitsevampaa katsottavaa.

Museon takana on pieni kasvitieteellinen puutarha, jonne kaikki kynnelle kykenevät samalla reissulla ahtautuivat kirsikan- ja magnoliankukkia ihastelemaan. Sadat kameran sulkijat napsuivat, parhaita kuvakulmia jonoteltiin. Hippimummot ja -vaarit solmuvärjätyissä paidoissaan keskustelivat karmasta ja qistä, ortodoksijuutalaisnaiset ottivat aurinkoa mustissa sukkahousuissaan, uljaat karibialaisnaiset nuuhkivat magnoliankukkia, ja kaikkien lapset ruokkivat leivänmuruilla lammikossa molskivia karppeja. Museon myymälä herätteli ovelasti piintyneimmänkin kivikansalaisen latentin vihreän peukalon: loft-asukit raahasivat matkaansa tomaatin, pensasmansikan ja perennojen taimia. Veikkaan, että ostokset löytyvät ennemmin tai myöhemmin erkkeristä kuihtumasta - mutta minunkin piti nipistää itseäni muistuttaakseni että en nyt tähän hätään omista parveketta tai edes kunnollisia ikkunalautoja, ja pidättäytyä verenpisaroiden, särkyneidensydänten ja orvokkien ostamisesta.

Illan päätteeksi tallustimme Park Slopeen syömään ihan kelvollista italoruokaa. Paikan valitsimme leudon illan ja jalkakäytäväterassin innoittamana. Tarkemmin katsoen keittiössä raatoivat väliamerikkalaisen näköiset kokit, mutta paikan isäntä oli aksenttiaan, kultaista klönttikelloaan ja takatukkaansa myöten autenttinen brooklyninitalialainen, suoraan mafiaelokuvien maailmasta. Myös etäisesti Jacques Chiracilta näyttävä tarjoilija oli helppo kuvitella johonkin hämäräpuuhiin o.t.o.

Kotiin palatessamme muistin äkkiä, että meillä olisi ollut kirsikankukkia ja italialaista terassitunnelmaa omastakin takaa: asuintalomme vieressä on Sakura Park, jonka kirsikkapuut ovat japanilaisten lahjoittamia, ja ikkunastamme näkyy oikein mukavan italoravintolan eloonherännyt terassi. Mutta jotenkin vain Brooklynissä käynti kummasti aina tuulettaa...

Etelä-Amerikan fyysinen ja henkinen läheisyys on yksi New Yorkin hyvistä puolista - brasilialaiset supertähdet poikkeavat tänne silloin tällöin, esimerkkinä joskus viime syksynä kuulemamme Gal Costa.

Eilen puolestaan liityimme miltei kesänlämpimässä illassa keskikaupungille lipuviin massoihin, suuntana Caetano Veloson konsertti Carnegie Hallissa. Yhdessä kaverinsa Gilberto Gilin kanssa Caetano perusti ihan oman musiikkisuuntauksen, tropicalismon, joka kehittelee bossa novaa vähän hippimäiseen suuntaan. Aika on kohdellut 60-luvulla sotilashallitusta maanpakoon joutuneita rokkareita lempeästi: Gilbertosta sukeutui Lulan hallituksen kulttuuriministeri. Caetano (s. 1942) taitaa edelleen olla Brasilian seksikkäin mies, ja subjektiivisen arvioni perusteella Caetanolla on läntisen pallonpuoliskon hunajaisin ääni. Caetano on parhaimmillaan äidinkielellään brasilian portugaliksi akustisissa samboissa, mutta tarinankertojana hän selvästi haluaa yleisönsä ymmärtävän laulujensa sanat. Siksi tällä kertaa hän halusi myös laulaa läpi englanniksi amerikkalaiset suosikkilaulunsa Sound of Musicista Nirvanaan.

Genderidentiteettiongelmia Caetanolla ei ole: hän suuntasi rakkauslaulunsa sekä miehille että naisille. Konsertin loppua kohden tunnelma tiivistyi siinä määrin että permannolla istuva uros karjui keuhkojensa täydeltä I LOVE YOU CAETANO!!!

Ulkoa huikaisevasta auringonpaisteesta sisään tullessa luolamainen pimeys yllättää. Nyt on kevät: rakastavaiset latinoteinit roikkuvat Riversiden kiviaidalla ja on mahdoton löytää kirsikkapuuta jota joku aasialainen opiskelija ei ihailisi (mielellään kameran kera). Puistossa oravat juoksevat hormonihippaa. Riverside Parkin käytävillä näkyy aidasta kiinnipiteleviä rullaluistimilla horjahtelevia noviiseja ja talvenvalkeita sääriä juoksushortseissa.

Koko alkuviikon on satanut. Koska sade on ihan legitiimi syy jäädä pois töistä (voihan töitä tehdä kotonakin), nukkavieruunnuin eilen pitkälle iltaan makuhuoneessa laskujeni ja lomakkeitteni ääressä ihmetellen laukovatko sadepisarat autojen varashälyttimiä vai miten ne voivat huutaa liki taukoamatta koko päivän. Iltakahdeksalta tuntui että pää räjähtää raittiin ilman puuttesta. Vaikka ulkona oli film noir -sää - sadetta, sumua ja pimeää - ponnistin lähideliin kimmokkeena avokadon noutaminen TV:n edessä suoritettavaa guacamole+chipsit+tosi-TV -rituaalia varten.

Verrattuna makuuhuoneen ankeuteen jopa nuupahtanut Morningside Heights alkoi äkkiä tuntua sykkivältä metropolilta: en mennytkään kotiin vaan tallustelin päämäärättömästi Broadwayta tihkusateessa avokado taskussa. Ohitseni käveli pariskunta, joka raahasi täysillä jumputtavaa rumpukonetta. Huomasin, että kotikadullani kävelee myös tyylikkäitä ihmisiä, Barnardista purskahteli kadulle bileporukoita, ravintoloissa oli jo kevään varalle terassiviritelmiä. Menin paikalliseen lehtimyymälään meditoimaan, miksi tämä maailma tarvitsee New Jersey Brides -nimistä lehteä. Vanhempi myyjä perehdytti uutta aivan ummikkoa kassakoneen saloihin, taustamusiikkina oli jokin Brahmsin sinfonia, ja tuntui suunnattoman hyvältä kun oli kerrankin aikaa vapaaseen hortoiluun. Kotimaanosan kaipuukin lievittyi britti-Voguella.

Seuraavaksi ylitin kadun ja poikkesin aasialaiseen marketiin. Puutteellinen korean taito haittaa ruoka-aarteisiin tutustumista. Ajattelin ensin ostaa mielikuvituksettomasti sushia, mutta koska olin kerrankin matkassa kiireettä ja ilman painavia kantamuksia, löysin myymälän perältä tusinaa erilaista kimchi-herkkua ja tietysti Krispy Kreme -donitseja. Näitten antimien kanssa leiriytyminen Bachelor-jakson ääreen tuntui jo juhlalta - loppukauden ajan nimittäin kanadalaissyntyinen New York Giantsin nuori, rikas ja komea futaaja Jesse Palmer etsii äitiä tuleville lapsilleen parinkymmenen toinen toistaan täydellisemmän naisen joukosta.

Tänään on itse asiassa huomattavasti suurempi tosi-TV-merkkipäivä: The Apprentice ja American Idol huipentuvat livefinaaleissa. Työkaverini tuskailivat että joutuu sukkuloimaan kanavalta toiselle, jotta voisi seurata molempia. Minä sain jo eilen riittävän fiksin - tuijotin myös kuinka nipin napin parikymppinen nainen ja mies leikeltiin täysin uuteen uskoon Extreme Makeoverissa. Mukavana käänteenä yhteiset postoperatiiviset turvotuskokemukset ja arpikudoksen kehittymisen vertailut lähensivät näitä alunperin toisilleen vieraita sankareita siten, että puolet ohjelmasta saimme ihailla nenät teipeissä olevan pariskunnan kielisuudelmia. Ehkäpä siksi maltan poistua The Donaldin lumoista kuuntelemaan aitoa naisjohtajaa, Irlannin Tarja Halosta, ex-presidentti Mary Robinsonia, joka tulee nyt luennoimaan asuntolaamme ihmisoikeuksista.